Hui, nyt mennään jo toiseksi viimeisessä osassa! Tunnelmat ovat todella haikeat, Austeneiden kanssa on kuitenkin vietetty jo miltei vuosi :( No, kirjoitusurakkaa on vielä jäljellä, joten vielä ei ole surun aika! Tässä osassa on 59 kuvaa, se on siis melko normaalin mittainen. Kommentteja toivotaan edelleen, olisi ihanaa jos kommentoisitte (: Viimeistään viimeiseen osaan toivoisin kaikkia kommentoimaan, jotta näkisimme kuinka suosittu Austeneiden suku on taipaleellaan ollut (: Pidemmittä puheitta, nyt osan kimppuun!

---

 

Vieraita alkoi tulvia sisään kuuden aikaan illalla. "Kiva... kun pääsit tulemaan." Olivia sanoi luokkalaiseen Sarahille ja sai vastaukseksi huikaisevan hymyn ja silmäniskun. Mahtava alku...

Illan edetessä juomat maistuivat paremmin kuin hyvin, ja tarjotin toisensa perään tyhjeni. Pian tunnelma alkoikin olla jo sen mukainen, ja itse kunkin näkökenttä alkoi hälyttävästi sumentua.

Chloe katsoi tiskin takana, kun koulun suosituin poika, Dominic, kumosi luultavasti kuudetta lasiaan. Hän yllättyi että poika oli edes vaivautunut paikalle - yleensä hän juhli hieman hienommissa juhlissa. Tosin, olivathan nämä juhlat hienot. Tietenkin hän oli tullut tänne.

"Moiz..h.." Olivia sanoi Dominicille tämän tullessa tanssimaan tanssilattialle. Olivia oli ilmeisesti aliarvoinut juomansa lasin sisällön alkoholipitoisuuden. "Moi." poika mumisi takaisin, ja pyysi Oliviaa tanssimaan kanssaan. Olivia tietenkin suostui, (luultavasti tietämättömänä kenen kanssa tanssi), ja astui pojan kanssa tanssilattialle.

 "Hheeh tanzzzzit AIka HyVIN!" Olivia sanoi Dominicille heidän tanssiessaan menevää hittibiisiä. "SHÄkin." tämä vastasi ja kaksikko alkoi nauraa kippurassa lattialla.

 

Chloe katsoi siskoaan ja mietti, miten tässä näin pääsi käymään. Miten kiltti ja kunnollinen Olivia oli juonut niin paljon ja toikkaroi tällä hetkellä tanssilattialla ympäripäissään? Ja miksi hän toikkaroi siellä koulun parhaimmannäköisen ja suosituimman pojan kanssa, joka oli aivan yhtä huonossa jamassa? Chloe päätti pitää siskoaan silmällä, sillä ei halunnut tämän katuvan mitään aamun koittaessa.

 

Yhdeltä yöllä Olivia oli aivan sammumispisteessä. Hän ei ymmärtänyt mistään juuri mitään ja tanssi vain innoissaan keskittyen lähinnä kovaääniseen nauruun. Hän oli saanut juotettua Dominicin aivan samanlaisiin kuoseihin, ja miltei kaikki muutkin juhlavieraat olivat kaatokännissä. Nyt myös Chloe...

 

 "HhaluIsihsK shäÄ lÄhteee phore.. phoreAMheeseEnh?" Olivia kysyi Dominicilta saaden vastaukseksi nyökkäyksen ja epämääräistä muminaa. Olivia tarttui poikaa kädestä kiinni ja he livahtivat ulos terassille kenenkään huomaamatta.

 

Yksi asia johti toiseen, ja illalla tapahtui jotain mitä ei olisi saanut tapahtua. Ainakaan sinä iltana, Dominicin kanssa eikä humalassa.

 

Aamun noustessa kaupungin ylle Chloe heräsi puoleltapäivin ja meni herättämään Oliviaa. Hän kääntyi katsomaan viattoman näköisenä uinuvaa siskoaan ja tunsi syyllisyyden piston sydämessään. Miksi hän ei ollut huolehtinut siskostaan, joka ei ollut tietoinen alkoholin vaikutuksista ja vaaroista? Mitä tämän ja Dominicin välillä oli yöllä tapahutut ja miksei Chloe ollut estänyt sitä... 
Hetken mietittyään Chloe yskäisi ja sanoi sitten hiljaa: "Hmm... olis pikkuhiljaa aika nousta. Meillä on synttärit."

 

"Ei.. ei.. vielä. " Olivia sanoi puoliunessa. "Mun.. pää.. on.. ihan räjähtämispisteessä." hän valitti ja sai siskoltaan vastaukseksi myötätuntoista pahoittelua siitä, ettei ollut pitänyt siskostaan huolta. "Lupaathan mulle, ettet enää juo ikinä noin paljon?" hän jatkoi. "Lupaan. Harvinaisen helppo luvata." Olivia vastasi ja piteli sitten päätään noustessaan jalkeilleen.

Pikkuhiljaa hänen päähänsä alkoi valua satunnaisia, erittäin sumeita muistikuvia edellisestä illasta, lähinnä Dominicin kasvoista. Häntä kuitenkin pelotti, sillä hän ei muistanut loppuyöstä mitään. Eikai heidän välillään ollut tapahtunut mitään? Asia täytyisi selvittää hetimiten.

 

 Olivia käveli keittiöön, nappasi särkylääkkeen ja alkoi sitten syödä mysliä ja jogurttia. Hän ei tiennyt, olisiko vielä valmis kasvamaan aikuiseksi. Niin paljon vastuuta, niin paljon tehtävää ja töitä. Syötyään hän kuitenkin päätti, että tulisi selviämään kaikesta mitä sitten ikinä joutuisikaan elämässään kohtaamaan.

"Ootko valmis?" Chloe kysyi Olivialta tämän nyökätessä hymy korvissa. "Oon, todellakin."

Chloesta kasvoi kaunis nuori nainen.

Myös Oliviasta kasvoi todella kaunis!

"Rakastan noita sun hiuksia! Ja huulikiiltoa!" Chloe kehui siskonsa uutta ulkonäköä mutta huomasi pian, että Olivian huomio oli kiinnittynyt johonkin aivan muuhun..

"Näätkö.. ton.. tuolla? Vau." Olivia sanoi ja katsoi Chloen olan yli. "Mitä?! Missä?!" Chloe huudahti ja ymmärsi sitten katsoa taakseen.

Talon ohi käveli komea, tummatukkainen mies, joka käänsikatseensa taivaalle nähdessään Chloen ja Olivian.

"Kumpi menee?" Chloe ja Olivia kikattivat kilpaa aivan kuin olisivat yhä teini-ikäisiä. Hetken väiteltyään Chloen kanssa Olivia otti ohjat käsiinsä ja lähti tervehtimään mystistä komistusta.

"Hei, olen Olivia." Olivia sanoi kauniilla, liiankin reippaalla äänellä katsoen miestä suoraan silmiin.
"Hauska tavata. Olen Merlin." mies vastasi.

Kuultuaan miehen äänen Olivian sisällä syttyi samaan aikaan tuhansia kynttilöitä ja mahassa tuntui outo muljahdus.
Miehellä, Merlinillä, oli jumalainen ääni. Hän ei voinut olla tältä planeetalta, sillä täällä ei voinut syntyä mitään noin täydellistä, virheetöntä. Ei vain voinut.

 

"Neidillä on varsin kauniit silmät." Merlin sanoi ja väläytti Olivialle maailman kauneimman hymyn ja tyytyi sitten katsomaan naista lukematon ilme kasvoillaan. Olivia oli näkevinään toivon tai onnen, suorastaan liikutuksen pilkkeen miehen silmissä, muttei osannut sanoa, oliko varmasti nähnyt oikein. Ilmeen taustalla täytyi kuitenkin olla jokin voimakas tunne, siitä hän oli varma.
Pian Merlin katosi näkyvistä ja Olivia jäi paikoilleen haukkomaan happea.

Chloe katsoi ikkunasta Oliviaa, joka seisoi paikallaan katse tyhjyydessä katsoen kuinka Merlin käveli pois paikalta. Pian sen jälkeen hän otti puhelimen taskustaan ja soitti siskolleen. "Se kundi tais tehä suhun kahden minuutin aikana lähtemättömän vaikutuksen?" hän naurahti ivallisesti. "Älä vaan sano, että se on sun sydämesi valittu ja että jotkut palat loksahti yhteen ja kosit sitä huomenna?" hän jatkoi, mutta langan toisessa päässä oli hiljaista.

"En tiedä mitä tapahtu. Oikeasti se jotenkin.. huumas mut. Sen silmillä. Ihan oikeasti, kuulostan joltain laitokselta karanneelta skitsofreenikolta mutta oikeasti puhun totta. Nyt taidan tietää sen tunteen, että haluaa halata jotakuta ja kuiskata tämän korvaan että rakast...."
"Ei jumala*ta lopeta toi p*skanjauhanta!" Chloe kivahti puhelimeen ja sulki luurin Olivian jäädessä katsomaan öistä tähtitaivasta.

Olivian tullessa ajatuksissaan sisälle Pilvi ohjasi tämän ennen käyttämättömänä olleeseen huoneeseen, josta oli taiteillut Olivialle oman huoneen taitavalla sisustuksella (ja runsaalla rahankäytöllä). Olivia rakastui huoneesensa heti eikä sinä iltana enää poistunut sieltä. Huone oli juuri hänelle täydellinen - päivisin valoisa ja auringon täyttämä, ja iltaisin sieltä oli suora näkymä upealle tähtitaivaalle.

Tässä huone toisesta suunnasta kuvattuna.

Illalla nukkumaan mennessään Olivia ei saanut pidettyä ajatuksiaan poissa Merlinistä kovista yrityksistä huolimatta, ja hän jäi pyörimään sänkyynsä. Toisaalta, mistä hän tietäisi, olisiko mies ollut jonkun sortin psykopaatti tai sarjamurhaaja? Olivia päätti yrittää unohtaa tämän huumaavan äänen, täydelliset silmät, vastustamattoman komeat kasvot...

"Onko jotain vialla?" Olivia kysyi Pilviltä aamiaispöydässä.
"Ei, ei tosiaan. Ymmärsin vasta äsken että olette todella nyt aikuisia, ette enää minun pieniä lapsiani. Aika menee niin nopeasti, tuntuu että Riley olisi vasta.. lähtenyt." Pilvi sanoi ja jatkoi totisena syömistä Olivian yrittäessä keksiä pakokeinoa ahdistavasta tilanteesta - hän halusi lohduttaa äitiään, mutta oli aina ollut siinä huono. Lisäksi Rileyn kuolema oli perheessä äärimmäisen vältelty puheenaihe, suorastaan tabu. Se oli kova paikka Pilville ja Morganille, mutta Chloe ja Olivia eivät tunteneet niin suurta surua, sillä eivät olleet edes ikinä nähneet isäänsä.

 

Aamiaisen syötyään Olivia päätti, että olisi aika hankkia töitä. Chloe oli jo löytänyt työpaikan levykaupan myyjänä, ja Oliviakin halusi näyttää mihin todella pystyi. Hän lähetti muutaman työanomuksen ja alkoi toden teolla odottaa kirjeitä työhaastatteluihin...

Seuraavana maanantaina postia hakiessaan laatikkoon oli kolahtanut ensimmäinen kirje työpaikkaa koskien! Olivia avasi kirjeen hiljaa, hivutti sen hitaasti pois kuorestaan. "Olette saaneet paikan sijaisopettajana..."
Olivia alkoi hyppiä ja kiljua alusvaatteisillaan keskellä pihaa. Hän oli riemuissaan - hän oli juuri saanut ensimmäisen työpaikkansa, vieläpä ilman stressaavaa työhaastattelua! Nyt kohtuulliset tulot (tosin Austeneilla ei ollut pulaa rahasta...) ja lähitulevaisuus oli turvattu!

 

Kesken riemuntanssin Olivian puhelin soi. Soitto tuli tuntemattomasta numerosta.
"Olivia Austen."
"Hei, täällä on Merlin Otsola. Mietin sinua aamulla ja ajattelin, josko haluaisit tavata minut tänään illalla?" täydellinen, täydeläinen, huumaava ja lumoava miesääni sanoi.
Olivian päivä oli nyt parantunut entisestään, nyt hänen päänsä oli suorastaan pilvissä. "Tottakai. Tietenkin. Luonnollises.. tarkoitan siis, että näen sinut mielelläni. Erittäin mielelläni."
"Hienoa. Sopisiko sinulle kahdeksalta illalla?"
"Työt alkavat kolmen tunnin päästä." Olivia sanoi tarkistettuaan asian juuri saamastaan kirjeestä. Mitä, kolmen tunnin päästä? Hieno varoitusaika. "Kävisikö siis vaikka.. heti?"
Hetken mietittyään virheetön ääni kuiskasi puhelimeen: "Odotan sinua." 

Taisteltuaan itsensä kanssa Olivia soitti taksin ja lähti kohti rakennusta, minka pihalla heidän oli määrä tavata. Autossa hänen epäilyksensä kuitenkin heräsivät - miksi he tapaisivat niin syrjäisessä kaupunginosassa ja miksi Merlin oli kuulostanut niin erilaiselta? Niin erilaiselta, mutta silti yhtä virheettömän täydelliseltä kuin viimeksikin.
Olivia ei voinut jättää menemättä, ja taksi liukui kokoajan lähemmäksi mysteeristä komistusta.

 

"Mukava nähdä teitä, neiti Austen." Merlin sanoi iloisena Olivian harppoessa hengästyneenä paikalle. Siinä samassa Olivian valtasi taas sama tuttu tunne kuin sinä iltana pihalla. "H..hei." hän sanoi, ja samalla hänet täytti onnellisuuden aalto. Tuo mies oli tullut paikalle vain hänen vuokseen, vain nähdäkseen Olivian, aivan tavallisen naisen. Kohta Olivian huomiokyky alkoi jälleen toimia, hän sai käännettyä huomionsa pienessä palasissa pois miehen täydellisistä, virheettömista kasvoista ja pystyi alkuhuuman jälkeen kiinnittämään huomiotaan eri asioihin - Merlinillä oli omituiset hampaat. Täysin epänormaalit, terävät kulmahampaat. Silmät olivat erilaiset kuin viimeksi, ne hohtivat auringon säteiden lailla.

"Jännät... silmät. Ja hampaat." Olivia totesi puoliääneen ja punastui tajuttuaan että oli sanonut asian ääneen. "Tiedän." Merlin sanoi säilytettyään uskomattoman komeat kasvosa yhtä tyynenä kuin aina ennenkin. Olivia kuitenkin näki, kuinka epävarmuus ja tuska loistivat miehen silmistä. Merlin rykäisi. "Sinun pitäisi luultavasti lähteä. Tai niin olisi paras. Meitä molempia ajatellen." Sen sanottuaan hän välytti hurmaavan mutta alakuloisen hymyn, kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään poispäin.

Olivia lähti surullisena, suorastaan masentuneena kävelemään paikallista uimalaa kohti. Hänestä tuntui pahalta, sillä hän ei ollut ymmärtänyt Merlinin sanoja lainkaan. Miksi mies oli edes ottanut häneen yhteyttä sen illan jälkeen? Aiheuttaakseen lisää tuskaa?

Alakuloinen Olivia pysähtyi kotimatkallaan ulkoravintolan eteen ja päätti jäädä syömään jotakin, eihän hän ollut laittanut mitään suuhunsa moneen tuntiin.

Tilattuaan lohta hän etsi vapaan pöydän, istui alas ja alkoi syömään.

"Täs on varmaan tilaa." nuori mies sanoi ja istahti tuolille kuin maailmanvaltias saaden Olivian säpsähtämään inhosta.
"Eh.. joo." Olivia vastasi ja katsoi hieman ärsyyntyneenä, kuinka selvästi itsestään liikoja luuleva miehenalku istahti hänen viereensä ja alkoi ryystää keittoaan kovaäänisesti.

Miehen käytöksestä ärsyyntyneenä Olivia päätti maksaa takaisin samalla mitalla...

"Onko minulla kunnia tavata itse Dalai Lama? Vai kenties Osama bin Laden?" Olivia sanoi sarkasmia äänessään jääden odottamaan vastausta.

"He kalpenevat rinnallani."
"Sitä taidetaan olla oikein huumorimiehiä." Olivia vastasi tukahduttaen naurunpuuskan, joka oli kovaa vauhtia pyrkimässä ulos.

"Joo, teen viikonloppuisin koomikon hommia." mies vastasi ylimielisesti.

Milläköhän tuokin rääsyilijä oikeasti elää.. varmaan roskiksia kaivamalla. Eihän tolla varmaan ole edes kotia. Eikä ilmeisesti mitään sosiaalisia suhteita... Olivia ajatteli mutta päätti kohteliaisuuden nimissä vastata jotain. "Kiva. Mä olen opettaja." hän sanoi, ja ylpeus loisti hänen äänestään. Hän ei kehdannut sanoa olevansa vielä sijainen ja saaneensa paikan muutama päivä sitten, hän vain nautti ylemmyydentunteesta jonka tuo ilmeisesti rutiköyhä mies oli hänelle tahattomasti aiheuttanut.

Illalla Olivia lähti lenkille - hän nautti siitä, että sai unohtaa kaikki ajatuksensa ja antaa lihaksien viedä.

Chloe oli muuttanut kaupungin kerrostaloihin ja arki Austeneiden perheessä jatkui ilman häntä. Toki hän kävi usein kylässä, mutta miltei kaikki viikot menivät töiden parissa. Lähes kaikki päivät menivät omalla painollaan - kaikki paiskivat ahkerasti töitä eikä rahasta ollut pulaa.

"Ai hei, pomo." Olivia vastasi nähdessään pomonsa Samanthan soittavan hänelle.
"Hei. Meillä olisi kansainvälinen opettajankokous ensi viikolla, se järjestetään naapurikaupungissa. Olemme varanneet hotellihuoneet kaikille opettajille ja sijaisille, pienet mutta viihtyisät. Ja kaikki saavat tietenkin oman huoneen, että saavat nukkua rauhassa, sillä kokous jatkuu seuraavana aamuna. Pääsethän tulemaan?" Samantha kysyi. Olivia vastasi myönteisesti, sulki puhelimen ja aloitti odotuksen. Hän ei ollut koskaan elämänsä aikana yöpynyt hotellissa, ja odotti lähinnä sitä innolla, ei niinkään tylsää kokousta.

Viikon päästä töiden loputtua Olivia oli lähdössä bussiasemalle, sillä kokous alkaisi naapurikaupungissa muutaman tunnin kuluttua. Hän näki viikko sitten tapaamansa miehen seisomassa sairaalan edessä, ja piiloutui pylvään taakse. Pinnallisena hän päätti mennä vaihtamaan vaatteensa ennen kuin kävelisi tämän ohi. Vain oman mielenterveytensä kannalta - hän ei halunnut näyttäytyi sijaisen vaatteissa.

Olivia yritti kävellä miehen ohi mahdollisimman huomaamattomasti, mutta epäonnistui. "Ai moi!" mies huusi, kun Olivia oli vasta viiden metrin päässä tästä.

"Ai, heh... hei." Olivia sanoi. "Mitä teet sairaalan edessä? Onko sulla läppävika?" hän jatkoi sitten ja alkoi nauraa remakasti.
"Ei, oon töissä siellä. Oon neurokirurgi. Ihmettelin, ettet tunninu mua kun tulin syömään. Yleensä mut tunnistetaan ja pyydetään nimikirjoituksia sun muuta sellasta." 

 

"Ai. Heh. Hehheh. HEHEHEHEH. Antee.. ksi." Olivia sanoi häkeltyneenä, naama punaisena. Kun hän katsoi miehen voitonriemuista ilmettä, hänen sisällään syttyi raivon aalto. Mukavaa, mies ei tainnutkaan asua roskiksessa.

  

Olvivia päätti jättää itsensä nolaamisen siltä päivältä ja lähti juoksemaan kohti bussiasemaa.

---

Tässä siis 34. osa (: Toivottavasti piditte ja kommentoitte! Ensi osa tulee viikon sisällä (: