LC Austen

Hyviä lukuhetkiä!

- Candilla

Pelkään, että viimeisestä osasta tuli tylsä. Ainakin siitä tuli miltei täysin arkinen, mutta toivon ettei se murra kaikkia mielikuvianne hulppeasta ja kauanodotetusta päätösosasa. Tiedätte kuitenkin, että olen käyttänyt tähän aikaa, vaivaa ja rakkauttakin.

Vielä viimeisen kerran - nyt osan pariin.

Lukekaa myös osan loppu - paljastan siellä jotain suurta ja kauan odotettua!

--

Kokouksen jälkeen Olivia laahusti hotellihuoneeseensa, pesi kasvonsa ja vapautti hiuksensa tiukalta nutturalta. Hän sipaisi poskiensa sileälle iholle ohuelti laadukasta, hotellin tarjoamaa kosteusvoidetta. Samalla hän kuuli ovelta koputusta. Olivia ei löytänyt lähettyviltä pyyhettä, joten hän lähti juoksemaan ovea kohti alusvaatteisillaan.

Olivian avatessa oven Merlin astui hotellihuoneeseen hieman häpeissään ja nolon oloisena. "Mi-mitä ihmettä? Mitä sä täällä teet?" Olivia sai hämmästykseltään kysyttyä. Hän haparoi vaistomaisesti vaatteita sängyltä, muttei löytänyt niitä.
"Respassa oli käynyt joku floppi ja minun piti tulla huoneeseen numero 236... mutta nukun luonnollisesti sohvalla. Saan unta myös vessassa! Olen pahoill.."
"Tämän huoneen numero on 239?"
"Kappas, en huomannut! Taisin... taisin katsoa lapun väärin päin." Merlin sanoi entistä nolostuneemmalla äänellä. Hän kuulosti aivan siltä kuin hänen kasvojensa tulisi tällä hetkellä olla tulipunaiset. Ne olivat kuitenkin aivan yhtä posliiniset ja kalpeat kuin viime kerralla.
"Se on koulumme rehtorin huone. En ole koko elämäni aikana nähnyt yhtä tylsää ihmistä. Usko pois, teen palveluksen - pelastan sut tylsyyskuolemalta. Voit nukkua sohvalla." Olivia sanoi nauraen makeasti mielikuvalle Merlinistä ja koulun rehtorista samassa huoneessa.

"Heh. Kiitos." Merlin sanoi väläyttäen hurmaavan ja samalla kiitollisen hymyn. "Kiitos todella paljon."
"En halua sun kuolevan niin epämiellyttävällä tavalla." Olivia sanoi ja katsoi Merliniä silmiin. "Eikai sua haittaa, ettei mulla ole enempää vaatteita? Voin kyllä pukea enemmänkin päälle, vaikka yöpaidan tai jotain."
"Olen mä ennenkin nähnyt naisia alusvaatteisillaan. Luulen, ettei mielenrauhani järky tästä. Ainakaan kun ne on sun päälläsi. Tarkoitan siis, että näytät kovin kauniilta niissä. Ei sillä, että tarkoittaisin tällä jotain, sanoin vain."
"Oletko todella? Vaatekauppojen kuvastoissa?"
"Ne eivät ole ihan noin tasokkaita."

"Olivia, en minä.." Merlin sanoi pelästyneen näköisenä.
"Hiljaa." Olivia kuiskasi. Hän ihmetteli, miten oli saanut yhtäkkiä näin paljon itseluottamusta. Ehkä asioiden pitikin mennä juuri näin?

Ei liene vaikeaa arvata, mihin kaikki johti.

Aamun sarastaessa Olivia heräsi onnellisena. Merlin oli jättänyt sängylle lapun pienessä kirjekuoressa, ja sen päälle oli aseteltu kokonainen punainen ruusu. Olivia henkäisi ihastuksesta ja avasi kirjekuoren, johon Merlin ei ollut kirjoittanut mitään - hän oli vain piirtänyt sydämen.

Olivia oli hieman hämmentynyt monta viikkoa. Välillä hän oli onnensa kukkuloilla, välillä katuva ja häpeissään. Miksei Merlin ollut ottanut yhteyttä?

Aamuyöllä Olivialle tuli huono olo ja hän juoksi vessaan oksentamaan. Istuttuaan hetken vessan lattialla hänen sydämensä alkoi lentää - mielialanvaihtelut. Pahoinvointi. Väsymys.

Olivia juoksi täyttä vauhtia alakerran kylpyhuoneeseen ja alkoi paniikissa etsiä raskaustestiä. Hän yritti olla kolistamatta, sillä ei halunnut yleisöä. "Pakko täällä on ainakin yksi testi olla, hitto vie!"

"Positiivinen. Olen raskaana. Odotan lasta. Saan lapsen. Lapsi tulee." Olivia alkoi puhua itsekseen nähtyään raskaustestin näyttävän positiviista. Hän meni pieneen shokkiin - miten tämä oli mahdollista? Hän ei saanut kunnolla happea ja nipisti itseään muutamaan otteeseen tarkistaakseen, ettei kaikki ollut vain pahaa unta.

Hän päätti heti soittaa Merlinille, sillä tämän kuuluisi saada tietää asiasta hetimiten. Olivian kädet tärisivät tämän hapuillessa yhteystietoluetteloa ja hän pelkäsikin tiputtavansa puhelimen lattialle tai kertovansa uutisen esimerkiksi pomolleen.

Olivia hiipi omaan huoneeseensa ja aloitti. "Merlin, on käynyt pieni.. vahinko. Pääsisitkö tulemaan heti?" hän sanoi vakavalla äänellä ja kuuli toisesta päästä Merlinin hieman hätääntyneen äänen. "Olivia, mitä on tapahtunut?"

"Olen raskaana. Olen raskaana." Olivia henkäisi Merlinin kaartaessa pihalle. Sen sanottuaan hän jähmettyi paikalleen ja lukitsi silmänsä katsomaan lattialaattoja.

"Eh. Minulle vai?" Merlin kysyi hieman hämmentyneenä.

"Sinulle." Olivia sanoi epätoivoisen hymyn kera. "Minusta tuntuu oikeasti, etten pysty vielä perustamaan perhettä tai asettumaan aloilleni. Ura on vasta alussa, lapsella ei ole isää..."

"Olivia, otan täyden vastuun lapsesta. Olen täysin varma, että pystymme yhdessä tarjoamaan hänelle hyvän elämän. Pärjätään kyllä." Merlin sanoi ja asetteli kätensä Olivian kasvoille. Yhtäkkiä Oliviasta tuntui, että kaikki Merlinin sanat olivat totta. Totta kai he selviytyisivät lapsen hoidosta - yhdessä.

Merlin lähti ja Olivia meni takaisin nukkumaan. Uni tuli miltei heti, sillä hän oli saanut pudotettua kaikki huolet pois hartioiltaan - hänen elämänsä olisi valmis, nyt se voisi todella alkaa.

Aamulla heti herättyään Olivia pinkaisi pystyyn ja katsoi vatsaansa. Kun hän huomasi ettei se ollut vielä alkanut kasvaa, hänen sisällään syttyi pieni pettymyksen aalto. Hän halusi äitiysloman, hän halusi kaikki rennot ja ikimuistoiset kesäpäivät uima-altaalla lokoillen. Ennen kaikkea hän halusi lapsen. Mitä pikemmin, sen parempi.

Olivia juoksi suoraan aamiaispöytään ja alkoi syödä hedelmäjäähdykettä kahta kauheammalla ruokahalulla. Hetken mietittyään hänestä tuntui, ettei hänen kroppansa todella vielä tarvitsisi 50% enemmän ruokaa kuin normaalisti, mutta hän halusi varmistaa että lapsella oli kaikki hyvin eikä tämän tarvitsisi olla nälissään. Kuullessaan Pilvin kevyet askeleet hän alkoi miettiä, miten ja milloin kertoisi raskaudestaan äidilleen.

"En tiedä miten voin kertoa tästä äidille. En osaa löytää oikeita sanoja siihen. " Olivia sanoi Merlinille hieman hämmentyneellä äänellä. "Se tuntuu luonnottomalta."

"Maailmassa ei ole mitään luonnollisempaa. Helpottaisiko jos tulisin mukaasi?" Merlin kysyi silmät loistaen, eikä Olivialla ollut sydäntä kieltäytyä.

Viikonloppuna Olivia ja Merlin lähinnä uivat - oli harvinaista että heillä oli vapaata samaan aikaan. "Olivia ole varovainen ettet satuta lasta!" Merlin huusi ja sai vastaukseksi huvittuneen naurahduksen ja muutamia roiskeita vettä.

 "Jos nyt.. minäkin.. hyppään.." Merlin rohkaisi itseään ja uskalsi vihdoin ja viimein pudota alas veteen. 

Kun Olivia oli illalla kylpyhuoneessa samaan aikaan äitinsä kanssa hän päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja kertoa raskaudestaan. Hänen kerätessään rohkeutta Pilvi alkoi selittää jotakin rikkoutuneesta vesihanasta, eikä Olivia saanut suunvuoroa moneen minuuttiin.

"Äiti, tiedäthän.. odotan.. lasta." Olivia sanoi laskettuaan mielessään kolmeen. Pilvi oli uutisesta onneissaan, ja Olivia oli pelännyt aivan turhaan. Häntä vain hirvitti ajatus mummoksi tulemisesta - ei hän halunnut ottaa vielä ryppyjä vastaan.

Morgan ja Merlin tulivat mainiosti toimeen keskenään. He ymmärsivät toisiaan kaikissa asioissa ja huomasivat, että heissä oli loppujen lopuksi paljon samaa. Morgan oli onnellistakin onnellisempi kun hänen lapsenlapsensa oli löytänyt Merlinin kaltaisen miehen itselleen.

Pilvin mallinura jatkui yhä - hän ei ollut menettänyt upeaa vartaloaan eikä upeita kasvojaan, vaikka lähestyi kokoajan 45 ikävuotta. Kuvauksia oli yhä tasaisin väliajoin ja hänellä oli vieläkin yhtä paljon kysyntää kuin aina ennenkin. Kesäiltoina oli mahtava sää kuvata, eikä yhä alusvaatemallina toimivalle, helposti palelevalle Pilville tullut kylmä.

"Olivia, minun täytyy kertoa sinulle jotakin tärkeää. Olen yrittänyt kertoa tätä kaksi päivää, siitä asti kun sain kuulla raskaudestasi, mutta vasta nyt meillä on kunnolla aikaa puhua. "
"Olen niin innoissani! Olen menossa huomenna lainaamaan kirjastosta äitiyskirjoja ja olen jo nyt pakannyt laukun sairaalaan. Olen myös menossa ensi viikonloppuna kirpputorille, jot.."
"Olivia, minun olisi pitänyt kertoa tämä heti kun ymmärsin asian."
"Äiti kerro jo! Sykkeeni on jo vaarallisen korkea lasta ajatellen."
"Hyvä on. Emme elä täysin sellaisessa maailmassa, jonka sinä tunnet. Mukana on todella myös ripaus yliluonnollisuutta. Olethan kuullut vampyyreista?"
"Et ole kasvattanut minua ihan noin pussissa. Tietenkin tiedän.."
"Keskuudessamme elää myös vampyyreita. He eivät poikkea paljoakaan normaaleista ihmisistä, he ovat vain voimakkaampia ja nopeampia. Ja oppivat hetkessä sekä lukevat ihmisten ajatuksia."

"Äiti, mitä koitat kertoa?" Olivia kysyi hieman hämmentyneenä.
"Isoäitisi Morganin aviomies oli vampyyri ja hän muutti myös Morganin vampyyriksi. He kuitenkin ostivat ainetta, joka muutti heidät jälleen tavallisiksi ihmisiksi. Morgan synnytti ennen sitä vampyyrilapsen."
"Morgan-mummuko? Todellako?" Olivia kysyi kauhistuneena.
"Kyllä. Nyt kerron sen - Merlin. Hän on vampyyri."
Olivia ei saanut hetkeen sanaa suustaan. Olihan hänen rakastettunsa kalpea. Ja voimakas... Palaset alkoivat pikku hiljaa löytää toisensa Olivian päässä ja hän pystyi hahmottamaan kokonaisuuden. Hän seurusteli vampyyrin kanssa ja saattoi odottaa vampyyrilasta. Hän ei vielä täysin kyennyt ymmärtämään, mitä tämä kaikki tarkoitti, mutta hän oli todella pettynyt Merliniin - miksei hän ollut kertonut Olivialle.

Olivia lähti heti kävelemään kohti makuuhuonetta ja rykäisi. "Merlin, meidän pitää puhua."
"Mitä?" Merlin kysyi kummastuneena ja nousi sängyltä ylös. Nyt Olivia pisti merkille, että hän käveli aavistuksen normaalia ihmistä nopeammin ja hänen silmänsä hohtivat himmeässä valossa.

Olivia alkoi suuttua. Miksi Merlin oli niin väliinpitämätön?
"Mikset ole kertonut minulle että olet vampyyri?!" hän huusi vihainen katse Merliniin kohdistettuna.

"Ei ole tullut.. sopivaa aikaa." Merlin sanoi ja vaikutti edelleen väliinpitämättömältä - siltä, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa keskustella siitä, mikä hän todellisuudessa oli.
"Olet asettanut minut todelliseen vaaraan! Luuletko tosiaan, että haluan synnyttää vampyyrin? Tai että haluan leikkiä hengelläni ollessani sinun lähelläsi?" Olivia huusi tuohtuneena.

"Et ymmärrä miksi teit tämän minulle! Luulin todella, ettei välillämme ole mitään salaisuuksia ja voimme kertoa toisillemme kaikesta. Sitten paljastuu, ettet ole edes ihminen! Mene pois, haluan vähän etäisyyttä. Käy vaikka solariumissa ja hanki hotellihuone. Kannattaa kerralla hankkia pidempi lippu, tulee halvemmaksi!" Olivia huusi ja lähti ulos Merlinin pakatessa tärkeimpiä tavaroitaan ja soittaessaan taksia.

Tunteiden vallassa oleva Olivia halusi hetkeksi muihin ajatuksiin ja päätti mennä uimaan. Vedessä olo tuntui mukavalta - maha ei painanut ja selkärankakin sai hetken levähtää. Saisikohan sängyn siirrettyä tänne?

Naurettuaan ajatuksesta syntyneelle mielikuvalle huoli täytti jälleen Olivian pään. Miksei Merlin voinut olla normaali mies? Miksi he eivät voineet elämäänsä loppuun asti, kun toisen elämä päättyisi ennen kuin toisen olisi ehtinyt kunnolla alkaa?

 Äitiyslomalla ei ollut mitään tärkeää tekemistä, ja Olivia olisikin mielummin ollut töissä pidempään sillä hän tunsi olevansa täysin työkykyinen vaikka synnytys oli melko lähellä. Hän kulutti aikaansa kaupungissa ihmisiä katsellen ja herkutellen erilaisilla ruoilla ja naposteltavilla.

Kaupungin ihmiset olivat todella ystävällisiä ja mukavia, ja moni nainen pysähtyi juttelemaan Olivialle ja ihastelemaan tämän kaunista vauvavatsaa. Oliviasta oli mukava saada uusia ystäviä ja jutella erilaisten ihmisten kanssa niin raskaudesta, lapsista kuin muistakin asioista.

Loput äitiyslomasta kuluikin lehtien parissa. Niiden parissa vierähti muutamakin tunti päivässä ja niitä lukiessa oli mukava loikoilla pehmeällä tuolilla ja katsella hienoa, kesäistä ilmaa suuren ikkunan takaa.

"Syntyisit jo, pikkuinen." Olivia leperteli vatsalleen eräänä tiistaiaamuna. Hän oli hyväksynyt ajatuksen, että hänen lapsensa saattaisi syntyä vampyyrina. Silti hän ei pelännyt - ei hän voinut pelätä omaa lastaan.

Olivian ei tarvinnut odotella kauaa, sillä synnytys käynnistyi jo samana iltana.

Pian hän piteli käsivarsillaan tavallista poikaa, Alex Austenia. 10. sukupolven ensimmäistä lasta.

SUKUPUU LÖYTYY TÄSTÄ LINKISTÄ!

---

Ensinäkin - kiitos kaikille mahtaville lukijoille. Teidän ansiostanne olen jaksanut kirjoittaa LC Austenia, vaikka mukana on ollut myös hieman hiljaisempia ajanjaksoja. Tämä on ensimmäinen suomalainen Sims 3:lla toteutettu, nettiin kirjoitettu LC, joka on päässyt 10. sukupolveen asti. Kun olen kirjottanut tämän tekstin loppuun, voisin mennä syömään jotain erityisen herkullista. Onhan takana yli vuoden kestänyt urakka! :)

Toivoisin, että mahdollisimman moni tarinaa edes joskus lukenut kommentoisi tähän päätösosaan. Olisi nimittäin mukava tietää, kuinka paljon Austeneilla oli loppujen lopuksi lukijoita!

Sitten paljastus - LC Austen saa jatkoa! Jatkan tarinaa Alexilla niin, että hän muuttaa eri kaupunkiin ja aloitan hänellä uudelleen aivan normaaliin LC-tapaan. Peruslegacyista poiketen nyt ei pyritä 10. sukupolveen, vaan koska se on jo saavutettu niin pyritään huimaan 20. sukupolveen! Luvassa on siis toivottavasti toinenkin vuosi Austeneiden parissa. Ilmoitan uuden tarinan osoitteen sitten kun saan ensimmäisen osan valmiiksi!

Vielä kerran kiitos kaikille lukijoille, tapaamme jälleen pian tutun suvun parissa! :) Olisi mukava kuulla kuinka moni on valmis lukemaan Austeneiden suvun elämää vielä toiset 10 sukupolvea, joten kommentoikaahan tähän osaan ahkerasti.

Candilla

---

Vieraita alkoi tulvia sisään kuuden aikaan illalla. "Kiva... kun pääsit tulemaan." Olivia sanoi luokkalaiseen Sarahille ja sai vastaukseksi huikaisevan hymyn ja silmäniskun. Mahtava alku...

Illan edetessä juomat maistuivat paremmin kuin hyvin, ja tarjotin toisensa perään tyhjeni. Pian tunnelma alkoikin olla jo sen mukainen, ja itse kunkin näkökenttä alkoi hälyttävästi sumentua.

Chloe katsoi tiskin takana, kun koulun suosituin poika, Dominic, kumosi luultavasti kuudetta lasiaan. Hän yllättyi että poika oli edes vaivautunut paikalle - yleensä hän juhli hieman hienommissa juhlissa. Tosin, olivathan nämä juhlat hienot. Tietenkin hän oli tullut tänne.

"Moiz..h.." Olivia sanoi Dominicille tämän tullessa tanssimaan tanssilattialle. Olivia oli ilmeisesti aliarvoinut juomansa lasin sisällön alkoholipitoisuuden. "Moi." poika mumisi takaisin, ja pyysi Oliviaa tanssimaan kanssaan. Olivia tietenkin suostui, (luultavasti tietämättömänä kenen kanssa tanssi), ja astui pojan kanssa tanssilattialle.

 "Hheeh tanzzzzit AIka HyVIN!" Olivia sanoi Dominicille heidän tanssiessaan menevää hittibiisiä. "SHÄkin." tämä vastasi ja kaksikko alkoi nauraa kippurassa lattialla.

Chloe katsoi siskoaan ja mietti, miten tässä näin pääsi käymään. Miten kiltti ja kunnollinen Olivia oli juonut niin paljon ja toikkaroi tällä hetkellä tanssilattialla ympäripäissään? Ja miksi hän toikkaroi siellä koulun parhaimmannäköisen ja suosituimman pojan kanssa, joka oli aivan yhtä huonossa jamassa? Chloe päätti pitää siskoaan silmällä, sillä ei halunnut tämän katuvan mitään aamun koittaessa.

Yhdeltä yöllä Olivia oli aivan sammumispisteessä. Hän ei ymmärtänyt mistään juuri mitään ja tanssi vain innoissaan keskittyen lähinnä kovaääniseen nauruun. Hän oli saanut juotettua Dominicin aivan samanlaisiin kuoseihin, ja miltei kaikki muutkin juhlavieraat olivat kaatokännissä. Nyt myös Chloe...

 "HhaluIsihsK shäÄ lÄhteee phore.. phoreAMheeseEnh?" Olivia kysyi Dominicilta saaden vastaukseksi nyökkäyksen ja epämääräistä muminaa. Olivia tarttui poikaa kädestä kiinni ja he livahtivat ulos terassille kenenkään huomaamatta.

Yksi asia johti toiseen, ja illalla tapahtui jotain mitä ei olisi saanut tapahtua. Ainakaan sinä iltana, Dominicin kanssa eikä humalassa.

Aamun noustessa kaupungin ylle Chloe heräsi puoleltapäivin ja meni herättämään Oliviaa. Hän kääntyi katsomaan viattoman näköisenä uinuvaa siskoaan ja tunsi syyllisyyden piston sydämessään. Miksi hän ei ollut huolehtinut siskostaan, joka ei ollut tietoinen alkoholin vaikutuksista ja vaaroista? Mitä tämän ja Dominicin välillä oli yöllä tapahutut ja miksei Chloe ollut estänyt sitä... 
Hetken mietittyään Chloe yskäisi ja sanoi sitten hiljaa: "Hmm... olis pikkuhiljaa aika nousta. Meillä on synttärit."

"Ei.. ei.. vielä. " Olivia sanoi puoliunessa. "Mun.. pää.. on.. ihan räjähtämispisteessä." hän valitti ja sai siskoltaan vastaukseksi myötätuntoista pahoittelua siitä, ettei ollut pitänyt siskostaan huolta. "Lupaathan mulle, ettet enää juo ikinä noin paljon?" hän jatkoi. "Lupaan. Harvinaisen helppo luvata." Olivia vastasi ja piteli sitten päätään noustessaan jalkeilleen.

Pikkuhiljaa hänen päähänsä alkoi valua satunnaisia, erittäin sumeita muistikuvia edellisestä illasta, lähinnä Dominicin kasvoista. Häntä kuitenkin pelotti, sillä hän ei muistanut loppuyöstä mitään. Eikai heidän välillään ollut tapahtunut mitään? Asia täytyisi selvittää hetimiten.

 Olivia käveli keittiöön, nappasi särkylääkkeen ja alkoi sitten syödä mysliä ja jogurttia. Hän ei tiennyt, olisiko vielä valmis kasvamaan aikuiseksi. Niin paljon vastuuta, niin paljon tehtävää ja töitä. Syötyään hän kuitenkin päätti, että tulisi selviämään kaikesta mitä sitten ikinä joutuisikaan elämässään kohtaamaan.

"Ootko valmis?" Chloe kysyi Olivialta tämän nyökätessä hymy korvissa. "Oon, todellakin."

Chloesta kasvoi kaunis nuori nainen.

Myös Oliviasta kasvoi todella kaunis!

"Rakastan noita sun hiuksia! Ja huulikiiltoa!" Chloe kehui siskonsa uutta ulkonäköä mutta huomasi pian, että Olivian huomio oli kiinnittynyt johonkin aivan muuhun..

"Näätkö.. ton.. tuolla? Vau." Olivia sanoi ja katsoi Chloen olan yli. "Mitä?! Missä?!" Chloe huudahti ja ymmärsi sitten katsoa taakseen.

Talon ohi käveli komea, tummatukkainen mies, joka käänsikatseensa taivaalle nähdessään Chloen ja Olivian.

"Kumpi menee?" Chloe ja Olivia kikattivat kilpaa aivan kuin olisivat yhä teini-ikäisiä. Hetken väiteltyään Chloen kanssa Olivia otti ohjat käsiinsä ja lähti tervehtimään mystistä komistusta.

"Hei, olen Olivia." Olivia sanoi kauniilla, liiankin reippaalla äänellä katsoen miestä suoraan silmiin.
"Hauska tavata. Olen Merlin." mies vastasi.

Kuultuaan miehen äänen Olivian sisällä syttyi samaan aikaan tuhansia kynttilöitä ja mahassa tuntui outo muljahdus.
Miehellä, Merlinillä, oli jumalainen ääni. Hän ei voinut olla tältä planeetalta, sillä täällä ei voinut syntyä mitään noin täydellistä, virheetöntä. Ei vain voinut.

"Neidillä on varsin kauniit silmät." Merlin sanoi ja väläytti Olivialle maailman kauneimman hymyn ja tyytyi sitten katsomaan naista lukematon ilme kasvoillaan. Olivia oli näkevinään toivon tai onnen, suorastaan liikutuksen pilkkeen miehen silmissä, muttei osannut sanoa, oliko varmasti nähnyt oikein. Ilmeen taustalla täytyi kuitenkin olla jokin voimakas tunne, siitä hän oli varma.
Pian Merlin katosi näkyvistä ja Olivia jäi paikoilleen haukkomaan happea.

Chloe katsoi ikkunasta Oliviaa, joka seisoi paikallaan katse tyhjyydessä katsoen kuinka Merlin käveli pois paikalta. Pian sen jälkeen hän otti puhelimen taskustaan ja soitti siskolleen. "Se kundi tais tehä suhun kahden minuutin aikana lähtemättömän vaikutuksen?" hän naurahti ivallisesti. "Älä vaan sano, että se on sun sydämesi valittu ja että jotkut palat loksahti yhteen ja kosit sitä huomenna?" hän jatkoi, mutta langan toisessa päässä oli hiljaista.

"En tiedä mitä tapahtu. Oikeasti se jotenkin.. huumas mut. Sen silmillä. Ihan oikeasti, kuulostan joltain laitokselta karanneelta skitsofreenikolta mutta oikeasti puhun totta. Nyt taidan tietää sen tunteen, että haluaa halata jotakuta ja kuiskata tämän korvaan että rakast...."
"Ei jumala*ta lopeta toi p*skanjauhanta!" Chloe kivahti puhelimeen ja sulki luurin Olivian jäädessä katsomaan öistä tähtitaivasta.

Olivian tullessa ajatuksissaan sisälle Pilvi ohjasi tämän ennen käyttämättömänä olleeseen huoneeseen, josta oli taiteillut Olivialle oman huoneen taitavalla sisustuksella (ja runsaalla rahankäytöllä). Olivia rakastui huoneesensa heti eikä sinä iltana enää poistunut sieltä. Huone oli juuri hänelle täydellinen - päivisin valoisa ja auringon täyttämä, ja iltaisin sieltä oli suora näkymä upealle tähtitaivaalle.

Tässä huone toisesta suunnasta kuvattuna.

Illalla nukkumaan mennessään Olivia ei saanut pidettyä ajatuksiaan poissa Merlinistä kovista yrityksistä huolimatta, ja hän jäi pyörimään sänkyynsä. Toisaalta, mistä hän tietäisi, olisiko mies ollut jonkun sortin psykopaatti tai sarjamurhaaja? Olivia päätti yrittää unohtaa tämän huumaavan äänen, täydelliset silmät, vastustamattoman komeat kasvot...

"Onko jotain vialla?" Olivia kysyi Pilviltä aamiaispöydässä.
"Ei, ei tosiaan. Ymmärsin vasta äsken että olette todella nyt aikuisia, ette enää minun pieniä lapsiani. Aika menee niin nopeasti, tuntuu että Riley olisi vasta.. lähtenyt." Pilvi sanoi ja jatkoi totisena syömistä Olivian yrittäessä keksiä pakokeinoa ahdistavasta tilanteesta - hän halusi lohduttaa äitiään, mutta oli aina ollut siinä huono. Lisäksi Rileyn kuolema oli perheessä äärimmäisen vältelty puheenaihe, suorastaan tabu. Se oli kova paikka Pilville ja Morganille, mutta Chloe ja Olivia eivät tunteneet niin suurta surua, sillä eivät olleet edes ikinä nähneet isäänsä.

Aamiaisen syötyään Olivia päätti, että olisi aika hankkia töitä. Chloe oli jo löytänyt työpaikan levykaupan myyjänä, ja Oliviakin halusi näyttää mihin todella pystyi. Hän lähetti muutaman työanomuksen ja alkoi toden teolla odottaa kirjeitä työhaastatteluihin...

Seuraavana maanantaina postia hakiessaan laatikkoon oli kolahtanut ensimmäinen kirje työpaikkaa koskien! Olivia avasi kirjeen hiljaa, hivutti sen hitaasti pois kuorestaan. "Olette saaneet paikan sijaisopettajana..."
Olivia alkoi hyppiä ja kiljua alusvaatteisillaan keskellä pihaa. Hän oli riemuissaan - hän oli juuri saanut ensimmäisen työpaikkansa, vieläpä ilman stressaavaa työhaastattelua! Nyt kohtuulliset tulot (tosin Austeneilla ei ollut pulaa rahasta...) ja lähitulevaisuus oli turvattu!

Kesken riemuntanssin Olivian puhelin soi. Soitto tuli tuntemattomasta numerosta.
"Olivia Austen."
"Hei, täällä on Merlin Otsola. Mietin sinua aamulla ja ajattelin, josko haluaisit tavata minut tänään illalla?" täydellinen, täydeläinen, huumaava ja lumoava miesääni sanoi.
Olivian päivä oli nyt parantunut entisestään, nyt hänen päänsä oli suorastaan pilvissä. "Tottakai. Tietenkin. Luonnollises.. tarkoitan siis, että näen sinut mielelläni. Erittäin mielelläni."
"Hienoa. Sopisiko sinulle kahdeksalta illalla?"
"Työt alkavat kolmen tunnin päästä." Olivia sanoi tarkistettuaan asian juuri saamastaan kirjeestä. Mitä, kolmen tunnin päästä? Hieno varoitusaika. "Kävisikö siis vaikka.. heti?"
Hetken mietittyään virheetön ääni kuiskasi puhelimeen: "Odotan sinua." 

Taisteltuaan itsensä kanssa Olivia soitti taksin ja lähti kohti rakennusta, minka pihalla heidän oli määrä tavata. Autossa hänen epäilyksensä kuitenkin heräsivät - miksi he tapaisivat niin syrjäisessä kaupunginosassa ja miksi Merlin oli kuulostanut niin erilaiselta? Niin erilaiselta, mutta silti yhtä virheettömän täydelliseltä kuin viimeksikin.
Olivia ei voinut jättää menemättä, ja taksi liukui kokoajan lähemmäksi mysteeristä komistusta.

"Mukava nähdä teitä, neiti Austen." Merlin sanoi iloisena Olivian harppoessa hengästyneenä paikalle. Siinä samassa Olivian valtasi taas sama tuttu tunne kuin sinä iltana pihalla. "H..hei." hän sanoi, ja samalla hänet täytti onnellisuuden aalto. Tuo mies oli tullut paikalle vain hänen vuokseen, vain nähdäkseen Olivian, aivan tavallisen naisen. Kohta Olivian huomiokyky alkoi jälleen toimia, hän sai käännettyä huomionsa pienessä palasissa pois miehen täydellisistä, virheettömista kasvoista ja pystyi alkuhuuman jälkeen kiinnittämään huomiotaan eri asioihin - Merlinillä oli omituiset hampaat. Täysin epänormaalit, terävät kulmahampaat. Silmät olivat erilaiset kuin viimeksi, ne hohtivat auringon säteiden lailla.

"Jännät... silmät. Ja hampaat." Olivia totesi puoliääneen ja punastui tajuttuaan että oli sanonut asian ääneen. "Tiedän." Merlin sanoi säilytettyään uskomattoman komeat kasvosa yhtä tyynenä kuin aina ennenkin. Olivia kuitenkin näki, kuinka epävarmuus ja tuska loistivat miehen silmistä. Merlin rykäisi. "Sinun pitäisi luultavasti lähteä. Tai niin olisi paras. Meitä molempia ajatellen." Sen sanottuaan hän välytti hurmaavan mutta alakuloisen hymyn, kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään poispäin.

Olivia lähti surullisena, suorastaan masentuneena kävelemään paikallista uimalaa kohti. Hänestä tuntui pahalta, sillä hän ei ollut ymmärtänyt Merlinin sanoja lainkaan. Miksi mies oli edes ottanut häneen yhteyttä sen illan jälkeen? Aiheuttaakseen lisää tuskaa?

Alakuloinen Olivia pysähtyi kotimatkallaan ulkoravintolan eteen ja päätti jäädä syömään jotakin, eihän hän ollut laittanut mitään suuhunsa moneen tuntiin.

Tilattuaan lohta hän etsi vapaan pöydän, istui alas ja alkoi syömään.

"Täs on varmaan tilaa." nuori mies sanoi ja istahti tuolille kuin maailmanvaltias saaden Olivian säpsähtämään inhosta.
"Eh.. joo." Olivia vastasi ja katsoi hieman ärsyyntyneenä, kuinka selvästi itsestään liikoja luuleva miehenalku istahti hänen viereensä ja alkoi ryystää keittoaan kovaäänisesti.

Miehen käytöksestä ärsyyntyneenä Olivia päätti maksaa takaisin samalla mitalla...

"Onko minulla kunnia tavata itse Dalai Lama? Vai kenties Osama bin Laden?" Olivia sanoi sarkasmia äänessään jääden odottamaan vastausta.

"He kalpenevat rinnallani."
"Sitä taidetaan olla oikein huumorimiehiä." Olivia vastasi tukahduttaen naurunpuuskan, joka oli kovaa vauhtia pyrkimässä ulos.

"Joo, teen viikonloppuisin koomikon hommia." mies vastasi ylimielisesti.

Milläköhän tuokin rääsyilijä oikeasti elää.. varmaan roskiksia kaivamalla. Eihän tolla varmaan ole edes kotia. Eikä ilmeisesti mitään sosiaalisia suhteita... Olivia ajatteli mutta päätti kohteliaisuuden nimissä vastata jotain. "Kiva. Mä olen opettaja." hän sanoi, ja ylpeus loisti hänen äänestään. Hän ei kehdannut sanoa olevansa vielä sijainen ja saaneensa paikan muutama päivä sitten, hän vain nautti ylemmyydentunteesta jonka tuo ilmeisesti rutiköyhä mies oli hänelle tahattomasti aiheuttanut.

Illalla Olivia lähti lenkille - hän nautti siitä, että sai unohtaa kaikki ajatuksensa ja antaa lihaksien viedä.

Chloe oli muuttanut kaupungin kerrostaloihin ja arki Austeneiden perheessä jatkui ilman häntä. Toki hän kävi usein kylässä, mutta miltei kaikki viikot menivät töiden parissa. Lähes kaikki päivät menivät omalla painollaan - kaikki paiskivat ahkerasti töitä eikä rahasta ollut pulaa.

"Ai hei, pomo." Olivia vastasi nähdessään pomonsa Samanthan soittavan hänelle.
"Hei. Meillä olisi kansainvälinen opettajankokous ensi viikolla, se järjestetään naapurikaupungissa. Olemme varanneet hotellihuoneet kaikille opettajille ja sijaisille, pienet mutta viihtyisät. Ja kaikki saavat tietenkin oman huoneen, että saavat nukkua rauhassa, sillä kokous jatkuu seuraavana aamuna. Pääsethän tulemaan?" Samantha kysyi. Olivia vastasi myönteisesti, sulki puhelimen ja aloitti odotuksen. Hän ei ollut koskaan elämänsä aikana yöpynyt hotellissa, ja odotti lähinnä sitä innolla, ei niinkään tylsää kokousta.

Viikon päästä töiden loputtua Olivia oli lähdössä bussiasemalle, sillä kokous alkaisi naapurikaupungissa muutaman tunnin kuluttua. Hän näki viikko sitten tapaamansa miehen seisomassa sairaalan edessä, ja piiloutui pylvään taakse. Pinnallisena hän päätti mennä vaihtamaan vaatteensa ennen kuin kävelisi tämän ohi. Vain oman mielenterveytensä kannalta - hän ei halunnut näyttäytyi sijaisen vaatteissa.

Olivia yritti kävellä miehen ohi mahdollisimman huomaamattomasti, mutta epäonnistui. "Ai moi!" mies huusi, kun Olivia oli vasta viiden metrin päässä tästä.

"Ai, heh... hei." Olivia sanoi. "Mitä teet sairaalan edessä? Onko sulla läppävika?" hän jatkoi sitten ja alkoi nauraa remakasti.
"Ei, oon töissä siellä. Oon neurokirurgi. Ihmettelin, ettet tunninu mua kun tulin syömään. Yleensä mut tunnistetaan ja pyydetään nimikirjoituksia sun muuta sellasta." 

"Ai. Heh. Hehheh. HEHEHEHEH. Antee.. ksi." Olivia sanoi häkeltyneenä, naama punaisena. Kun hän katsoi miehen voitonriemuista ilmettä, hänen sisällään syttyi raivon aalto. Mukavaa, mies ei tainnutkaan asua roskiksessa.

Olvivia päätti jättää itsensä nolaamisen siltä päivältä ja lähti juoksemaan kohti bussiasemaa.

---

Tässä siis 34. osa (: Toivottavasti piditte ja kommentoitte! Ensi osa tulee viikon sisällä (:

--- 

Aloitetaan taloesittelyllä! Tässä keittiö...

... ja tässä sitä vastapäätä samassa tilassa sijaitseva oleskelutila/olohuone.

Tässä Pilvin makuuhuone. Tyttöjen huoneesta ei valitettavasti ole kuvaa ja yläkerta on vielä toistaiseksi tyhjillään (:

Ensimmäisenä taloon sisälle astui Chloe. Hän pysähtyi ovelle ja katsoi sitten ihastuneena uuden kotinsa keittiötä ja olohuonetta. Samalla hetkellä hän tunsi sisälleen syttyvän ilon pilkahduksen. Tämä oli nyt hänen uusi kotinsa, uusi alku hänen elämälleen.

Koko perhe oli käsittämättömän onnellinen uudesta talosta, ja he kaikki kuljeskelivat ympäriinsä typerä hymy huulillaan. Täällä kelpaisi tosiaan asua vuosi jos toinenkin, toivon mukaan mahdollisimman kauan.

Alkuhuuman mentyä ohi Pilvi päätti lähteä lenkille pitääkseen itsensä mallin mitoissa. Hän oli alkanut huolestua nähdessään vaa'an näyttävän muutamaa kiloa enemmän kuin aikaisemmin, ja päättikin aloittaa tiukan kuntokuurin säilyttääkseen asemansa maailman tunnetuimpien mallien joukossa.

Hän juoksi miltei koko kaupungin ympäri maisemia ihaillen. Täällä Englannissa oli paljon kauniimpaa kuin hänen synnyinmaassaan - kaikki tuntui olevan moninverroin ihmeellisempää ja kotoisampaa. Hän ei olisi ikinä uskonut, että olisi joku päivä muuttanut työnsä perässä kokonaan toiselle mantereelle perheensä kanssa. Ei ikipäivänä.

Samaan aikaan tytöt kuluttivat kesäloman viimeistä viikonloppua porealtaassa loikoillen. He juttelivat keskenään ja kehuivat kilpaa pihan takaa avautuvaa, vuoristoista metsämaisemaa joka tuntui peittävän koko horisontin.

"Sua ihan selvästi painaa joku.. etkö tykkää tästä talosta vai mikä on vialla?" Chloe kysyi sisareltaan huolestuneella äänellä. Hän oli huomannut, että sisko oli alkanut käyttäytyä kummallisesti muuton jälkeisinä päivinä.

"On tää talo kiva." Olivia sanoi hieman hämmentyneenä. "Mua vaan pelottaa, oonko tässäkin koulussa samanlainen hylkiö kun vanhassakin." hän huokaisi ja painoi katseensa alas rauhoittaviin poreisiin ja vedestä kohoavaan, lämpimään höyryyn.

"Voi sua. Kyllä sä saat kavereita, usko pois!" Chloe sanoi koittaen kuulostaa mahdollisimman pirteältä ja rohkaisevalta. "Älä tollasia murehdi. Lupaan, etten enää koskaan käänny sua vastaan. Ihan oikeesti. Me ollaan yhtä perhettä ja näytetään se ylpeinä koulussa. Mä en häpee sua, en oo koskaan hävennykkää."

Chloe ja siskonsa sanoista hieman rentoutunut Olivia ja katsoivat pöydälle ilmestyneitä, äitinsä luultavasti työetuina saamia kauneudenhoitotuotteita. "Vau." Chloe mietiskeli ääneen ja siemaisi sitten hieman omasta vesidrinkistään. "Tiedätkö kuinka kalliita ton merkkiset rasvat on? Kuka noi on ostanu!"

Kun rasvoja oli testailtu ja päivä oli kääntymässä illaksi, Chloe ehdotti että hän voisi viedä Olivian paikalliseen puistoon iltakävelylle. Olivia suostui ilomielin, sillä halusi itsekin nähdä uusia kotikulmiaan. Illasta tulisi varmasti mukava.

Tyttöjen kävely päättyi leikkipuistoon, ennen kuin oli ehtinyt kunnolla edes alkaa. "Tuu nyt liukumaan, pitkästä aikaa! Ollaan leikitty liukumäessä viimeksi ihan kakaroina!" Chloe kirkaisi ja lähti sitten liukumaan alas ruosteista liukumäkeä. "Hei älä yritä kiljua, näetkö ton etanan mikä pyrkii sun ohi?" Olivia sanoi sarkastisella äänensävyllä ja puhkesi nauruun. Vapautuneeseen, rentoon nauruun - pitkästä aikaa.

"Mulla on tosi kivaa. Kiitos kaikesta, oikeasti." Olivia sanoi Chloelle katsoen tätä onnellisena. "Oon jo antanu sulle anteeksi kaikki ne jutut, mitä edellisessä kodissa tapahtui. Eiks nyt olis aika alottaa ihan alusta? Puhtaalta pöydältä?" hän kysyi siskoltaan saaden tämän suupielet kaartumaan pieneen hymyyn. "Sovittu." Chloe sanoi ja halasi Oliviaa pitkään ja hartaasti.

Kotona Morgan tutustui uuteen kotiinsa pelaamalla videopelejä. Tapa sekin? Ilmeisesti.

Pilvi taas ei saanut pidettyä itseään erossa keittiöstä, joten päätti alkaa kokkaamaan iltapalaa kellon lyödessä 10. Hän nautti hiljaisuudesta, jonka uusi talo oli tuonut mukanaan - Morgan kuunteli pelin ääniä langattomilla kuulokkeilla ja tytöt olivat yhä ulkona. Hänkin tunsi, että tästä muutosta alkaisi uusi elämä. Mikään ei enää muistuttanut Rileystä - hänen ei enää tarvinnut kärsiä nähdessään entisen miehensä sukan sängyn alla tai tämän lempikirjan kirjahyllyn pölyttyneimmässä nurkassa. Tätä ajateltuaan Pilvi kuitenkin puhkesi jälleen itkuun, ne olivat kaipuun kyyneleitä. Ne kyyneleet juoksivat nyt kilpaa Pilvin tasaisella, virheettömällä poskella märkinä ja kylminä. Niille ei tulisi koskaan loppua.

Tytöt tulivat kotiin puoli yhdeltätoista - rättiväsyneinä. He suuntasivatkin suoraan uuteen makuuhuoneeseensa ja painoivat päänsä tyynyihin. Molemmat kuitenkin kääntyilivät sängyissään pitkälle yöhön, sillä uudessa talossa oli ensin vaikea nukkua.

Koko loppuillan mietittyään Pilvi oli vihdoin ainakin osittain hyväksynyt sen tosiasian, ettei Riley tosiaan palaisi enää koskaan maan päälle. Hänen täytyisi vain sinnitellä tässä maailmassa vielä muutamia vuosikymmeniä ja lähteä sitten pois Rileyn luokse. Ajatus tästä kuulosti kohtuulliselta, joten sinä yönä hän nukahti kohtalaisen tyytyväisenä oloonsa. Ei enää pitkään.

Aamulla Olivia meni juttelemaan äidilleen pirteä virnistys huulillaan. "Miten lähdit malliksi?" hän töksäytti saaden Pilvin leukaluun sijoiltaan. "Haluaisin vain tietää." hän jatkoi sitten saaden äitinsä suun kaartumaan leveään hymyyn.

"Niin, malliksi. No, minut bongattiin kadulta ja lähetettiin mallitoimistoon, josta sain ensimmäisen työkeikkani. Siitä se maine sitten pääsi hieman leviämään." Pilvi sanoi hieman-sanaa korostaen. Olivia nauroi hyväntuulisesti ja sai Pilvinkin nauramaan. "Tosiaan, oliko sinulla joku takaa-ajatus?"

"Ei kummempia, kunhan mietin olisiko minussa ainesta malliksi. Vaikka hiusmalliksi." Olivia sanoi ja alkoi hymyillä luomalleen mielikuvalle - hän istui Havaijilla komeiden miesmallien ympäröimänä, jotka kilvan yrittivät tarjota hänelle yhä maukkaampia drinkkejä ja hedelmiä. Vasta Pilvin tirskahdus sai hänet laskeutumaan takaisin maanpinnalle. "Totta kai, sinussa on ainesta malliksi. Voisin pyytää muutamaa työkaveria meille joku päivä juttelemaan kanssasi." Pilvi vastasi ja iski silmää. Olivia naurahti, sillä oli koko ajan tiennyt että Pilvi tekisi hänen suurimmasta haaveestaan totta. Suhteilla.

Samana lauantaiaamuna tuli Pilvin aika kasvaa nuoresta aikuisesta aikuiseksi. Hän puhalsi kakun kynttilät tyytyväisenä - hän oli askelta lähempänä Rileyn kohtaamista.

Tyttöjen päivä kului ulkona läksyjä tehden. Päivä oli kaunis, mutta armoton läksypino odotti tekijäänsä, joten he päättivät yhdistää sekä auringosta nauttimisen että läksyjen teon.

Ilta-auringon viimeisien säteiden lomassa Olivian puhelin soi. Soittaja oli Sam, poika Olivian luokalta.
"Moi, Olivia. Ajattelin, että haluaisit ehkä tutustua kaupunkiin mun kanssa. Tai siis vaikka käydä syömässä. Kuulostanpa tyhmältä, tarkoitan siis..."
"Tottakai lähden sun kanssa tre.. tutustumaan kaupunkiin! Siitä tulee varmaa kivaa. Moneltako?" Olivia vastasi ennen kuin Sam oli saanut sanottua asiaansa loppuun.
"Ajattelin vaikka kahdeksalta rannalla. Siellä kauimmaisella." Sam sanoi ja sulki sitten puhelimen. Tosin - sulki sen hieman liian myöhään, sillä Olivia ehti vielä kuulla hänen riemunhuutonsa.

"Oletko lähdössä johonkin?" Pilvi kysyi Olivialta tämän ollessa vessassa laittautumassa. "Joo, yksi poika meidän luokalta pyysi mua rannalle kanssaan." Olivia vastasi suu korvissa ja jatkoi laittautumistaan keskittyneen oloisena välttyäkseen ylimääräisiltä uteluilta.

Taksin kurvatessa pihaan Sam istui odottamassa Oliviaa. Hän oli varannut tilaa viereensä ja peittänyt kostean puupenkin takillaan, etteivät Olivian housut pääsisi kastumaan.

"Moi. Kiva nähdä." Olivia hymyili avoimesti saaden Saminkin hymyilemään. "Niin on." tämä sanoi ja osoitti kädellään märkää, yökasteen kastelemaa puupenkkiä.

Illan kuluessa Olivia huomasi, että Sam vaikutti niin tylsältä ja yksitoikkoiselta ihmiseltä, että hän alkoi miettiä mielessään pakokeinoja. Hetken päästä hän sai loistoidean. "Mun tuli vähän huono olo, haluaisin kotiin." Olivia sanoi surkeimmalla ja säälittävimmällä äänellä minkä osasi. Sam sanoi, että tilaisi tytölle taksin ja tuli halaamaan tätä. "Heh.. tosiaan.. harmi kun ilta päättyy näin!" Olivia sanoi halatessaan Samia ja yritti kuulostaa mahdollisimman aidolta ja surulliselta.

Olivian saavuttua pihalle Pilvi oli juuri viemässä roskia. "Äiti, tein elämäni ensimmäisen katoamistempun!" Olivia nauroi hysteerisenä saaden äitinsäkin nauramaan kuin teini-ikäinen. "Mä...en... enää... jaksanut.... kuunnella...... sitä......" Olivia sai ulvottua naurunsa lomasta, tosin Pilvi ei saanut siitä mitään selvää, nauroi vain mukana.

Samaan aikaan Chloe oli jo mennyt nukkumaan. Kuullessaan sisarensa ja äitinsä hysteerisen naurun ulkoa hänen sisälleen tulvahti hylätyksi tulemisen tunne. Miksei Pilvillä ollut ikinä niin hauskaa Chloen seurassa? Sinä iltana uni ei tullut - Chloe mietti elämänsä jokaista tähänastista vaihetta ja hetkeä tarkkaan. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Miksei hänkin voinut saada treffikutsuja? Tai miksei hänkin voinut saada äitiään nauramaan yhtä vapautuneesti?

Ulkona Olivia istahti rantatuoliin ja ummisti silmänsä. Yö oli rauhallinen - kuului vain satunnaista, hiljaista autojen ääntä sekä pöllön rauhoittavaa huhuilua. Jossain kaukana kohisi myös joki, mutta sen äänen pystyi kuulemaan vain yön hiljaisuudessa. Yössä oli jotain taianomaista, jotain yliluonnollista. Olivia makasi ohuessa kesämekossa illan viilentämän, kostean rantatuolin päällä kuunnellen yön ääniä, kaupungin unta...

Kierittyään sängyssä useamman tunnin Chloe päätti luovuttaa ja lähteä tekemään jotakin sängyssä levottomana makoilua hyödyllisempää. Hän suuntasi pyykkihuoneeseen ja laittoi pyykkikorissa olleet likaiset vaatteet pesukoneeseen. Sen jälkeen hän tyhjensi kuivausrummun ja viikkasi kaikki vaatteet tarpeettomankin tarkasti. Sen tehtyään hän pesi peilit ja lasitiilet kahdesti ja vei omat puhtaat pyykkinsä omaan huoneeseensa. Kaiken tämän jälkeen ikävät ajatukset alkoivat pikkuhiljaa huuhtoutua hänen mielestään, ja hän sai viimein unta.

Aamulla Olivia heräsi kirkkaaseen, lämpimään auringonpaisteeseen. Hän oli kuin olikin nukahtanut rantatuoliin, jossa oli illalla kuunnellut yötä. Olivia oli loistavalla tuulella - aamu oli kuuma ja aurinko korkealla, joten päivästä tulisi todella lämmin. Kaikki läksyt oli tehty jo perjantaina, ja hän päättikin viettää koko päivän tässä ihanassa ulkoilmassa.

Miltei unettomasta yöstä huolimatta Chloenkin aamu käynnistyi melko positiivisissa tunnelmissa. Hän oli unohtanut iltaisen alakuloisuutensa ja päättikin mennä siskonsa kanssa ulos heti aamupalan syötyään. Aamulla oli vielä mukavan viileää, joten ulkona ei toistaiseksi ollut tukalan kuuma.

Iltapäivällä ottaessaan yöllisiä pyykkejä pois koneesta Chloe sai idean - hän halusi pitää kotibileet. Hän oli kuullut äitinsä suunnittelevan virkistysviikonloppua itselleen ja Morganille, joten talo olisi tyhjillään ensi viikonloppuna. Chloe alkoi oitis järjestelemään asioita ja kutsumaan tuttujaan. Vielä pitäisi kertoa Olivialle ja saada tämä mukaan...

"Morgan, ajattelin että voisimme lähteä virkistäytymään ensi viikonlopuksi paikalliseen kylpylään! Tiedäthän, hierontoja ja porealtassa makoilua.." Pilvi aloitti ja huomasi Morganin koko ajan levenevän hymyn. "Lähden totta kai, ihana idea!" hän hihkaisi ja kiitti tytärtään oivallisesta ideasta. Huippukirurgin elämä oli kiireistä, ja hän todella halusi unohtaa työkiireensä edes hetkeksi.

"Hei mä pidän bileet ensi viikonloppuna. Että hankithan jotain kivaa ja aika pientä päällepantavaa?" Chloe aloitti, ja pilasi oitis Olivian hyväntuulisuuden. "Et oo tosissas?" hän kysyi saaden vastauksekseen rohkaisevan ja innostuneen nyökkäyksen Chloelta. "Oon enemmän kun tosissani."

"ETKÄ! Siis... nuorten juominen on iso ongelma ja terveydelle vaarallista ja....." Olivia alkoi huutaa, mutta sai vastauksekseen vain vihaisen mulkaisun siskoltaan. "Tiesinhän mä, ettei susta ole mihinkään mikä rikkoo edes yhtä pientä lakia." Chloe sanoi ivalliseen sävyyn ja jätti siskonsa pihalle. Pohjimmiltaan hän tiesi, että Olivia suostuisi viikon aikana. Ei Olivia jättäisi siskoaan yksin humalaisten keskelle ilman valvontaa.

Viikko kului nopeasti, ja perjantai-iltapäivänä koulun jälkeen laittautuminen ja valmistautuminen alkoi. Chloe oli käynyt ostamassa uuden mekon, ja yritti epätoivoisesti etsiä siskolleen jotain päällepantavaa.

"Joo, tulkaa kuuden maissa." Chloe virkkoi puhelimeen ja katkaisi sitten puhelun toisensa perään. Kaikki olisivat tulossa, illasta oli tulossa ikimuistoinen!

"Hyvin se menee, älä oo noin paniikissa. Laita lisää meikkiä." Chloe sanoi Olivialle tyttöjen ollessa vessassa juuri ennen ensimmäisten vieraiden tuloa. "Hei mua oikeesti epäilyttää tää touhu, enkö vois lähtee pois?" Olivia aneli saaden jälleen vastaukseksi vihaisen murahduksen. "Et kyllä lähe mihinkään!" Chloe vastasi ja jatkoi laittautumistaan.

Chloe oli saanut hankittua baaritiskejä ja drinkkiaineksia kavereiltaan ja tutuiltaan, ja muuten käyttämättömään ja lähinnä varastotilana toimivaan yläkertaan pystytettiin kotitekoinen baari. "Puretaan tää huomenna, että saan palautettua nää viimeistään tiistaiks. Ja tietenkään äiti ei saa tietää." Chloe sanoi saaden Olivian olon yhä epävarmemmaksi ja inhottavammaksi.

"Eikai mun nyt oikeesti oo pakko maistaa?" Olivia kysyi. "Älä oo mikää nynny!" Chloe nauroi ivallisesti ja kaatoi itselleen lisää juomaa. Painostuksen alla Olivia laittoi lasin huulilleen.

---

Mitä juhlissa tapahtuu? Sujuvatko ne hyvin? Miltä tytöt näyttävät nuorina aikuisina ja kumpi saa kunnian synnyttää 10. sukupolven ensimmäisen jäsenen? Se selviää ensi osassa!

Nähdään pian!

Candilla

---

Tässä lapseksi kasvanut Olivia.

Ja tässä lapseksi kasvanut Chloe!

Tytöille sisustettiin värikäs huone talon yläkerrasta. Se oli melko pelkistetty ja sisälsi vain tyttöjen sängyt ja työpöydät sekä yhden huonekasvin.

"Äiti, onko tämä oikeasti isän ottama kuva?" Chloe kysyi aulassa ja kuuli äitinsä nielaisevan kovaäänisesti. "Kyllä, on se. Isäsi oli hyvä valokuvaaja." Pilvi sanoi ja tunsi jälleen silmänurkkansa kostuvan. "Minun on häntä kova ikävä."

Chloe sääli äitiään ja meni lohduttamaan tätä nähtyään kuinka äiti melkein itki. Häntä harmitti, ettei hän ollut ikinä ehtinyt nähdä isäänsä. Chloelle oli väitetty, että Riley oli kuollut liikenneonnettomuudessa, sillä Pilvi halusi varjella lastaan kaikenlaisten taruolentojen olemassaolosta. "Isäsi oli vampyyri ja hänet tappoi doori." olisi kieltämättä kuulostanut oudohkolta.

Olivia ja Chloe viihtyivät keskenään, ja siirtyivätkin usein sängyistään leikkimään palikoilla heti auringonnousun jälkeen ennen kouluunlähtöä. 

Koulupäivien jälkeen aika vieri aina omalla painollaan Pilvin kysellessä koulupäivästä. "No, miten meni tänään koulussa?" hän kysyi Olivialta saaden vastaukseksi puhetulvan kaikesta siitä, mitä tyttö oli kuullut kuusituntisen koulupäivän aikana.

Selitys jatkui ruokapöydässäkin. Pilvi ei välittänyt tylsähköstä selityksestä, päin vastoin hän nautti siitä. Hän tiesi edelleen, ettei tulisi saamaan enempää lapsia, ja päätti ottaa kaiken ilon irti kaksostyttöjensä lapsuusvuosista. Melko pian heistä tulisi kiukuttelevia teinejä...

Morganilla oli töissä raskasta - hän joutui miltei joka yö lähtemään päivystysvuoroon kiireellisen potilaan saapuessa sairaalaan. Hän mietti, kauanko jaksaisi lääkärin rankkaa ja vastuullista työtä, ja eläkkeelle siirtyminen oli käynyt hänen mielessään monia kertoja.

Eräänä iltana Morganin lähdettyä päivystysvuoroon Pilvi oli herännyt ja mennyt jääkaapille hakemaan juotavaa. Pian hän tunsi kylmänkostean ilmavirran ja kääntyi kannoillaan...

Hänen takanaan seisoi Riley. Yhtä komeana kuin ennenkin.

"Missä... olet... ollut?" Pilvi nieleskeli ja ohjasi kätensä aviomiehensä käteen.

"Minun.. on ollut.. niin kova... ikävä." Pilvi nieleskeli eikä tahtonut pidättää itkuaan. Riley oli nyt hänen kanssaan - ei hänellä ollut mitään hätää.

Rileyn haamu kietoi käsivartensa Pilvin ympärille ja sulki tämän tiukkaan halaukseen. Tätä Pilvi oli odottanut vuosikaudet, miehensä jälleennäkemistä.

Pian olo tuntui taas yhtä tyhjältä. Pilvi oli jälleen yksin. Riley oli lähtiessään jättänyt paikalle vain ikävän, tuskan ja surun, monen vuoden helpomman ajanjakson päätteeksi. Pilvi vajosi jälleen syvään masennukseen - miksei hän ollut tajunnut aikaisemmin, ettei Riley enää tulisi takaisin jäädäkseen. Hän oli tainnut tulla vain tarkistamaan, olihan kaikki hyvin.

Satunnaista silmänruokaa tarjoilivat siivoojat. Pilvi ei kuitenkaan osannut katsoa muita miehiä sillä silmällä - hän oli päättänyt, ettei enää haluaisi uutta suhdetta.

Tytöt pärjäsivät hyvin koulussa, ja heillä oli muutamia hyviä ystäviä, jotka olivat tunkemassa yökylään joka viikonloppu. Pilvi oli toki onnellinen että tytöillä oli kavereita, mutta ajatus talon täyttävistä, kikattavista tytöistä lannisti hänet.

Seuraavana iltana pelätty mutta osin odotettu aika koitti, ja Vallun tuli aika siirtyä tuonelaan.

Tieto ukin kuolemasta tuli kaksosille täytenä yllätyksenä, ja kun he yöllä heräsivät isoäitinsä ja äitinsä itkuun, he aavistivat mitä on tapahtunut. Miksi ukin pitikään kuolla?

Nyt, Vallun nukuttua pois, Morgan oli yksin. Yksin työkiireidensä ja tuskansa kanssa. Hän haki helpotusta jäämällä muutamaksi viikoksi pois töistä ja nukkumalla pois kaikki univelkansa. Uni ei kuitenkaan tullut kun yön pikkutunteina, sillä ajatukset liisivät Vallun tapaamisen ympärillä. Myös ajatus Mariasta hiipi hänen uniinsa - oliko tämä jo kuollut? Muistiko hän edes Morgania enää?

Chloe ja Olivia olivat jo toipuneet surustaan ja jatkoivat lapsen elämäänsä täysin normaalisti. "Hei ootko kuullu, että se Kimmo oli alkanu.... seurustelemaan jonkun tytön kanssa? Hyi!" Chloe kauhisteli saaden Olivian nauramaan. "Eikä!"

"Mutta hetkinen... eihän se ollutkaan tyttö." Chloe jatkoi muisteluaan saaden Olivian ensin virnistämään ja nauramaan sitten kippurassa lattialla. "Ai ei ollut tyttö? Avaruusolioko sitten!?"

"Mutta arvaa mitä?" Olivia kuiskasi Chloelle. "Oon kuullut, että kun kasvaa teiniksi niin saa poikaystävän. " hän jatkoi ja sai kaksikon jälleen kikattamaan.

"Mutta en mä usko että mä koskaan saan mitään poikaystävää." Chloe sanoi masentuneena. Olivia pelästyi siskonsa reaktiota ja yritti lohduttaa tätä parhaansa mukaan. "Saat kuule ihan varppina, oon kuullu että meidän luokan Einari tykkää susta!"
"NO HYI!"

Tytöt eivät ehtineet kauaa kauhistella, sillä oli tullut aika astua teini-ikään! Ensimmäisenä kasvoi Chloe...

... ja sitten Olivia.

Tässä teiniksi kasvanut Chloe.

Ja tässä teini-ikään kasvanut Olivia! Luonteenpiirteitä en muistanut ottaa ylös, ne sitten ensi osassa (:

Chloe halusi huoneestaan harmonisen ja rauhoittavan, ja sen hän saikin.

Tässä huone toisesta suunnasta.

Olivia halusi aikuismaisen ja rauhallisen huoneen, ja hän päätti sisustaa sen tummilla väreillä.

Olivian huone toisesta suunnasta.

Illan vaihtuessa yöksi Olivia jätti shakin sikseen ja siirtyi nukkumaan uuteen huoneeseensa. Pää oli täynnä ajatuksia; isästä, mummosta, uudesta skootterista..

Aamulla Olivia heräsi toimeliaana ja meni valmistamaan itselleen aamupalaa.

"Öö... mitä sä madat tehdä?" 

"Aamupalaa."
"Aha." Chloe vastasi, haki kaapista Morganin tekemiä lettuja ja nauroi Olivialle. "Joo onnea vaan yritykseen."

Hetken päästä Chloe lähti puistoon tapaamaan ystäviään, ja raahasi Olivian mukaansa. "Pakko sunkin on tottua nuorten elämään!"

Nähtyään parhaan ystävänsä Emilian Chloe lähti keinuille hengailemaan ja juttelemaan tämän kanssa.

Penkeille jäänyt Olivia lähti siskonsa perään mutta sai tylyn vastaanoton. "Hei lähe kotii äitis helmoihin, et sä pärjää täs maailmas tol asenteel et mihinkää ei saa tulle tai et niinku nuoruudest ei oteta mitää irti. Hei haloo ollaa nuorii vaa muutama vuos ja sit ei enää koskaa. Nyt täytyy ottaa sis kaikest kaikki irti." Chloe sanoi siskolleen saaden tämän lähtemään juoksemaan poispäin. Mitä hänen siskonsa oli juuri sanonut hänelle?

Olivia lähti skootterillaan kohti kotia mutta jäi miettimään siskonsa sanoja. Jättäisikö hän tosiaan nuoruutensa elämättä?

Illalla Chloen tullessa vihdoin kotiin Olvia istui sohvalla jalat nostettuna ylös ja kyynelehti. "Hei mikä on?" hän kysyi Olivialta joka kohdisti katseensa maahan.

"Hei älä nyt lannistu. Kyllä sä ehit vielä ottaa kaiken irti." Chloe sanoi, mutta Olivia lähti sanaakaan sanomatta yläkertaan omaan huoneeseensa.

Muutaman viikon päästä oli päätetty eräs asia - Austenit muuttaisivat toiseen kaupunkiin. Kaikki olivat innoissaan, kun lentokone lopulta lähti ja kaarsi Bridgeportin yllä viimeisen kerran. "Hyvästi, Bridgeport!"

Ja pian kone saapui Englantiin, Georgia Fallsiin.

Austenit saapuivat vasta aamunkoitteessa uuden talonsa pihalle...

---

Minkälainen on uusi talo? Entä miltä tytöt näyttävät nuorina aikuisina? Ensi osassa kaikki tämä (: Jätäthän kommentin?

Muutaman päivän kuluttua Pilvi sai vieraita - vieraita poliisilaitokselta. Kaksi naispoliisia olivat tulleet kertomaan, että Riley oli kuollut raa'an murhan uhrina. Pilvi ei ollut osannut henkisesti varautua siihen, että Riley oli todella nyt poissa. Pilvi oli tähän saakka kuvitellut mielensä sopukoissa, että Riley vielä jonakin päivänä palaisi. Hän ei kuitenkaan palaisi, ei koskaan.

Vaikka Rileyn kuolema oli todella kova paikka koko perheelle, koviten se kosketti Pilviä. Hän hakikin lohtua erityisesti Vallusta - tämä muistutti niin paljon poikaansa. Vallu yritti rauhoitella naista parhaansa mukaan ja lupasi, että tämä saisi asua Austeneilla niin kauan kuin haluaisi. Tieto rauhoitti Pilviä hiukan, sillä hänen ei tarvitsisi alkaa etsiä uutta asuntoa kaiken tämän jälkeen.

Vasta muutaman päivän kuluttua Pilvi keräsi voimansa, nousi ylös sohvalta ja meni vierashuoneeseen. Hän katsoi huonetta ovelta ja näki silmissään sen päivän, kun oli ensi kertaa astunut huoneeseen matkalaukkujen kera.

Hän asteli ikkunan luo ja hipaisi ikkunankarmia kädellään. "Tämä on Rileyn maalaama." hän kuiskasi itselleen ja alkoi jälleen itkemään. "Minun Rileyni."

Nukkuminen vierashuoneessa tuntui mahdottomalta ajatukselta, joten Pilvi meni nukkumaan parisänkyyn. Sielläkään nukkuminen ei ottanut onnistuakseen - kaikki muistutti Rileystä. Hänen tuoksunsa oli yhä lakanoissa, yksi hänen hiuksensa tyynyllä. Tämä oli Pilville liian kova paikka - hän halusi vain jättää kaiken ja muuttaa kerrostaloon aloittaakseen täysin uuden elämän, ilman muistoja Rileystä. Sitä hän ei kuitenkaan kykenisi tekemään.

Kahta päivää ja kahtakymmentä raskaustestiä myöhemmin Pilvi suostui lopultakin uskomaan erään tosiasian - hän oli raskaana. Hän odotti sisällään Rileyn lasta.

Alkujärkytyksen jälkeen Pilvin suu vääntyi autuaaseen hymyyn - tätähän hän oli aina halunnut. Omaa lasta unelmiensa miehen kanssa. Eikö se ollut hänen unelmiensa täyttymys, eikö sen pitäisi tehdä hänen elämästään jälleen ihanaa?

Pilvi päätti, että työt saisivat jäädä raskausajaksi ja lähti toimittamaan työkonettaan alakerran vaatehuoneeseen. Samalla hän päätti myös, että jäisi äityislomalle hetimiten ja jatkaisi sitä ainakin muutaman vuoden, sillä hän halusi olla täyspäiväinen äiti lapselleen.

Samana iltana tuli aika kertoa uutisesta Morganille. Kyyneliin jälleen murtunut Pilvi haki sanoja kauan, kunnes lopulta löysi oikeat sanat. "Morgan, odotan lasta. Sinun pojallesi." hän sanoi ja puhkesi itkuun.

"Todellako? Sehän on upeaa!" Morgan huudahti innostuneena ja yritti itsekin hapuilla oikeanlaisia sanoja - niitä löytämättä.

"Pelkäsin jo, ettei suku pääse jatkumaan. Tiedätkö mitä, Pilvi?" hän sanoi ja jatkoi sitten. "Kannat sisälläsi Austeneiden 9. sukupolven perijää." 

"Hei, pikkuinen. Tervetuloa Austeneiden elämään."

---

Vaikka Pilvi oli päättänyt jättää työskentelyn kokonaan syrjään koko raskausajakseen, hän päätti kaivaa tietokoneensa jälleen esiin ja kirjoittaa muutaman tärkeän työsähköpostin valokuvaajille. Kun hän avasi sähköpostinsa, sinne oli saapunut 149 viestiä - muutamassa viikossa. Miltei jokainen sisälsi mallitarjouksen - toinen toistaan suuremman ja rahakkaamman.

Pilvi oli vakaasti päättänyt, ettei poseeraisi yhdellekään kameralle koko raskausaikanaan ja päättikin pitää tästä sopimuksesta kiinni. Hän oli tulikuuma alusvaatemalli, ei äidillinen ja rauhallinen kotiäiti. Ainakaan hän ei tahtonut antaa sitä kuvaa medialle.

Puolen vuoden kuluttua kauan odotettu synnytys käynnistyi, ja limusiini lähti viemään naista sairaalaan. Synnytys alkoi vierashuoneessa, ja kipeät muistot repivät jälleen Pilvin sydäntä - tämä huone oli täynnä muistoja.

Yli vuorokauden kestäneen synnytyksen jälkeen Pilvi ja lapset (kyllä, kaksoset) pääsivät vihdoin kotiin. Pilvi herkistyi jälleen huomatessaan, että yläkerran harrastehuoneesta oli kuoriutunut ihana lastenhuone Morganin sisustamana.

Ensin hän otti lastenvaunuista Olivia Austenin ja laski tämän kauniiseen kehtoon. Olivia on eksentrinen ja kaikesta kiinnostunut.

Seuraavaksi hän laski viereiseen kehtoon Chloe Austenin, joka on eksentrinen ja ulkoilmasim.

Laitettuaan tytöt nukkumaan ensi kertaa omiin kehtoihinsa Pilvin täytti suunnaton onnen tunne - hänellä oli nyt oma perhe. Siitä perheestä tosin puuttui hänen aviomiehensä, mutta juuri tällä hetkellä sekään ei laskenut Pilvin mielialaa merkittävästi. Nyt hänellä oli jotain, minkä vuoksi elää.

Yöt kuluivat tuttipullojen, huudon ja itkun merkeissä, mutta Pilvi pyrki nauttimaan näistä hetkistä niin paljoin kuin suinkaan kykeni. Hän nimittäin tiesi Olivian ja Chloen jäävän viimeisiksi lapsikseen, sillä hän ei halunnut lapsia kenenkään muun kuin Rileyn kanssa.

Morgan oli todella onnellinen lapsenlapsistaan - hän oli nyt mummo! Vaikka sana kuulostikin oudolta hänen suussaan, hän rakasti mummona olemista. Toisaalta... eikö hän voisi olla vaikka... mummi tai isoäiti? Ei, nekin kuulostivat liian vanhanaikaisilta!

Tuskailtuaan eri nimivaihtoehtojen kanssa Morgan juoksi portaat ylös ja otti Olivian syliinsä. "Morgan-mummun oma pikku nyytti." hän leperteli saaden pienen käärön kikattelemana onnellisena.

Yösyöttöjen helpottamiseksi Pilvi siirsi Vallun avustuksella sängyn tyttöjen huoneeseen. Näin yösyötötkin sujuisivat helpommin, eikä Morganin ja Vallun tarvitsisi enää auttaa tyttöjen yöllisessä hoitamisessa. Onneksi molemmat olivat melko helppoja hoidettavia, ja Pilvikin sai nukkua joka yö miltei 7 tuntia. 

Todella pian lasten tuli aika kasvaa! Morgan sai kunnian pidellä Oliviaa ja auttaa tämän seuraavaan ikävaiheeseen. Kukaan perheen aikuisista ei halunnut järjestää isoja syntymäpäiviä, joten juhlaa juhlittiin vain perhepiirissä.

Tässä kasvanut Chloe. Hänestä tuli todella suloinen tyttö!

Ja tässä Olivia ja ilme. :D

Muutaman päivän kuluttua Pilvi päätti, ettei jättäisi Oliviaa ja Chloea hetkeksikään valvomatta - hän oli lukenut liikaa niitä uutisia, jolloin pieni taapero oli karannut vanhempiensa "tarkan" silmän alta ja tippunut patoon tai jokeen. Vaikka Pilvi tiesi, että koti oli tehty lapsille todella turvalliseksi (Pilvi oli soittanut remonttimiehet paikalle ja käskenyt heidän muuttaa kaikki pistorasiat lapsilukollisiksi, asentaa portaisiin portit ja asentaa palo- sekä murtohälyttimet talon kaikkiin huoneisiin), mutta pelkäsi kuitenkin menettävänsä jomman kumman lapsensa.

Chloe viihtyi hyvin palikkalaatikon äärellä - oli hauskaa koittaa tunkea palikoita hassunmuotoisiin reikiin. Tästä lapsesta ei tule ruudinkeksijää.

Olivia oli huomattavasti siskoaan rauhallisempi - hän saattoi keskellä kirkasta päivää vaatia päästä kehtoonsa ja ottaa päiväunet siskon leikkiessä innokkaana palikkalaatikolla. Pilvi oli joskus huolissaan tästä - oliko Olivia aivan kunnossa?

Päivät kuluivat omalla painollaan lasten kanssa leikkiessä ja uusia taitoja opetellessa. Pilvi kuitenkin tiesi, että muutaman vuoden päästä Olivian ja Chloen oli jo aika astua koulutielle ja miettikin, mitä tekisi sitten. Jäisikö hän kotiin ja jatkaisi mallintöitään, vai jatkaisiko hän päivätöitään?

"Täytyisi varmaan ostaa laastareita, jos pikku vesselit loukkaavat itsensä." Vallu sanoi ruokapöydässä.
"Tosiaan, ne taitavat olla loppu. Voin kipaista kaupassa." Pilvi sanoi ja vei lautasensa jääkaappiin. Juuri tätä hän oli kaivannut! Hetkinen? Oliko hän kaivannut pääsyä ruokakauppaan ostamaan muumilaastareita? Kuinka tylsäksi ja värittömäksi hänen elämänsä oli muuttunut?

Morgan oli nykyään aina väsynyt ja jaksoi vain juuri ja juuri huolehtia tytöistä silloin, kun Pilvi oli kaupassa tai hoitamassa puutarhaa.

Illalla ennen nukkumaanmenoaikaa tytöt leikkivät mielellään palikoilla ja piirtelivät "upeita" taideteoksia liiduilla. Pilvistä tätä oli varsin hauska seurata, ja hän menikin usein mukaan piirtämään.

Kun tytöt olivat kasvaneet taaperoiksi, alkoivat yötkin rauhoittua. Kun nukkumaanmenoaika puoli yhdeksältä koitti, tytöt menivät hymyissä suin kehtoihinsa ja nukahtivat miltei heti touhukkaan päivän seurauksena.

Pilvin mallintyöt jatkuivat yhä. Hänestä tuntui kuitenkin pahalta, sillä hänen vakiokuvaajansa - Riley - ei ollut enää kuvaamassa häntä vaan hän sai "tyytyä" muihin ammattikuvaajiin. Se tuntui kuitenkin todella pahalta ja ikävä musersikin hänen sydäntään hetki hetkeltä enemmän hänen katsoessaan kuvaajaa työnsä touhussa. Tässä huoneessa Riley oli kuvannut häntä ensimmäistä kertaa.

Seniltaisten kuvausten päätyttyä Pilvin oli pakko mennä lastenhuoneeseen, ottaa Chloe syliinsä ja halata tätä. "Äiti rakastaa Chloea." hän kuiskasi tyttönsä korvaan tämän väläyttäessä kasvoilleen kauniin, ymmärtäväisen hymyn. "Ät."

Aamun valjetessa Pilvi kävi herättämässä lapset ja antamassa heille aamupalaksi persikkapuuroa sekä sen lisäksi nokkamukillisen maitoa. Lasten syötyä hän tiskasi astiat, kuivasi ne ja meni sitten viettämään aikaansa lasten kanssa.

Rileyn paikka tuntui yhä tyhjältä - oli outoa nukkua, koska toinen puoli oli niin kevyt - sen olisi täytynyt painua edes hiukan. Pilvi suunnitteli jo villeimmissä mielikuvissaan laittavansa viereensä pesukoneen tai naulakon, mutta päätti että siirtyisi nukkumaan sängyn keskelle, ei toiseen laitaan. Ongelma ratkaistu.

Viikon kuluttua Pilvin pelkäämä aika koitti - tyttöjen oli aika kasvaa kouluikään. Syntymäpäivät päätettiin jälleen viettää vain perheen kesken, ja isot juhlat pidettäisiin vasta tyttöjen kasvaessa teineiksi.

Kesken juhlien toisen syntymäpäiväkakun yksi kynttilä kaatui, ja se sytytti puisen pöydän palamaan!

---

Onnistuuko tyttöjen kasvu tulipalosta huolimatta? Miltä he näyttävät lapsina? Seuraavaa osaa odotellessa (: Tämä osa oli todella perhepainotteinen, mutten aikonutkaan kehitellä siihen mitään sen kummempaa. Kommenttia vaan tulemaan, niiden avulla saa puhtia uusien osien tekoon (:

---

Pitkänkalskea, langanlaiha hahmo istahti ajan saatossa kuluneelle, pölyttyneelle kangaspeitteelle sängyn päälle ja kohdisti katseensa viereiseen seinään.

"Hei, täällä on Rhaeldray Corsévá, työnantajanne manageri. Pomonne pyysi minua toimittamaan teille kasvotusten erinäisiä papereita, voisitteko tulla noutamaan ne tänään?" nainen sanoi puhelimeen ja virnisti sitten pelottavasti, viekkaastikin.
"Tietenkin, lähden heti tulemaan." heleä naisääni sanoi langan toisessa päässä, ja linja meni poikki. 

 "Vihdoin, vihdoin. Siitä on niin kauan.. en malta odottaa. En tosiaan. Olet niin hyvä valehtelemaan, kerrassaan loistava." nainen puheli itselleen hänen samettisen pehmeän äänensä kaikuessa vanhassa kerrostaloasunnossa.  

 Pelottava, luiseva nainen tuntui tyytyväiseltä ja ennenkaikkea pahalta, ennalta arvaamattomalta. Mitä hän tahtoi naiselta, jolle soitti? Kuka tuo huono-onninen oli?

 Aivan tavallinen kaupunkilainen, siltä hän ainakin näytti. Ei sinistä ihoa, ei kulmahampaita, ei ylimääräistä pituutta. Mikäli nainen olisi aavistanut, mihin oli joutumassa, hän olisi takuulla kääntynyt ja lähtenyt kauhusta kiljuen juoksemaan turvaan. 

 Alyssa? Alyssa Austen? Mitä Alyssa teki täällä, miksi hän oli joutunut tähän jamaan? Alyssa käveli verenpunaisilla tapeteilla päällystetyn huoneen läpi kohti sinistä huonetta, jossa kuuli naisen olevan.  

 "Tervetuloa, Alyssa Austen." pitkä nainen sanoi ja ojensi etusormeaan kohti tämän rintakehää. "Pysy aivan aloillasi." nainen sanoi sitten, painoi sormensa Alyssan rintakehälle ja pidätti hengitystään. Hetkinen, pidättikö hän hengitystään vai oliko hän hengittänyt koko aikana? Alyssa katseli pelosta jähmettyneenä kylmän näköistä, pelottavaa naista ja yritti saada muutaman sanan avonaisesta suustaan. "Mit-mitä..?" hän kuiskasi.

"Kyllä, olet etsimäni henkilö." nainen sanoi hetken kuluttua ja päästi oikean kätensä jälleen laskeutumaan olemattoman lantionsa päälle. "Et tiedäkään, kuinka kauan olen odottanut sinua." 

 "Mitä tämä tarkoittaa?" Alyssa huusi ja yritti pelästyttää naisen. "Anna ne paperit ja päästä minut lähtemään! Muuten soitan poliisit paikalle!" hän uhosi.

"Tietäisitpä, tyttörukka.. voi poliisiraukkoja, jos he sattuisivat tupsahtamaan minun ovelleni." tämä sanoi sitten ja alkoi nauraa ilkikurista nauruaan.
"Päästä. Minut. Pois." Alyssa sanoi hieman panikoituneella äänellä. Minkä psykopaatin kerrostaloasuntoon hän oli vapaaehtoisesti mennyt? Kuinka tyhmä hän oli?
"Et lähde mihinkään." nainen sanoi Alyssan lähdettyä kävelemään ulko-ovea kohti. Pian Alyssa tunsi jalkojensa liimautuvan lattiaan - hän ei enää kyennyt liikkumaan, vaikka hänen aivonsa yrittivät komentaa jalkoja minkä ehtivät. "Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi, mutta sitten kaikki pimeni. 

 Kun Alyssa vihdoin heräsi kolean viileältä puulattialta, hän nousi ylös ja huomasi, että joka paikkaa kolotti. "Missä olen?" Alyssa manasi, ja käännähti sitten taakse päin...
Aivan, hän oli jonkin näköisessä vankityrmässä. Miten nainen oli tyrmännyt hänet? Miksi hänet oli yleensäkin teljetty tyrmään, eihän hän ollut tehnyt mitään väärää? Alyssa haparoi puhelinta taskustaan, mutta huomasi että hänen taskunsa oli tyhjä - se nainen oli vienyt hänen puhelimensakin!  

 "KUULEEKO KUKAAN?" Alyssa huusi panikoituneella äänellä, mutta hänen huutonsa jäi kaikumaan likaiseen, puiseen huoneeseen. Hän suorastaan toivoi, että tuo siniseen kaapuun pukeutunut nainen saapuisi huoneeseen ja selittäisi, mikä tilanteen nimi oli. Mahdollisimman pian.  

 Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen nainen saapui huoneeseen, jossa nälän heikentämä Alyssa istui ruosteisella tuolilla. "Nälättääkö?" nainen kysyi viekkaalla ja vahingoniloisella äänellä, ja nauroi sitten makeasti.
"Kyllä, minun on kova nälkä. Mitä teen täällä, miksi vangitsit minut? Selitä, ole niin kiltti!" Alyssa parkaisi ja tunsi, ettei itku ollut enää kaukana. 

 "Selitän toki. Ja ruokinkin sinut." nainen sanoi viekkaan huvittunut ilme kasvoillaan. "Kunhan ensin teet minulle pienen palveluksen." hän jatkoi sitten. Alyssan nyökätessä alistuneena hän jatkoi: "Kutsu Pilvi Merelä tänne. Osoite on Mustatie 25 A 3. Kuulosta uskottavalta, niin säästät henkikultasi."   

 Alyssa tiesi, ettei hänellä ollut muita vaihtoehtoja kuin ottaa naisen tarjoama puhelin vastaan, näppäiltävä veljensä naisystävän puhelinnumero ja kutsuttava tämä paikalle. Hän mietti pitkään, saisiko ujutettua puheluun jonkinlaisen salaviestin, mutta luopui hurjimmistakin ajatuksistaan kuultuaan naisen rykäisevän selkänsä takana. Oliko tämä yhä paikalla? Varmaan osasi lukea ajatuksiakin, ei hän ainakaan normaali ihminen ollut, ei todellakaan...

 Puhelun päätyttyä ja kalvakan naisen lähdettyä pois vankityrmähuoneesta Alyssa otti kaltereista kiinni ja alkoi rynkyttää niitä kaikin voimin. "APUA!" hän huusi, mutta pian silmissä pimeni jälleen. Ohjailiko luinen nainen hänen tajuntansa tilaa?  

 Pahaa-aavistamaton Pilvi saapui kerrostalon pihalle keskiyöllä. Hänellä ei ollut mitään epäilystä tulevasta - olihan hänen miesystävänsä sisko kutsunut hänet viettämään hauskaa iltaa. Mikäs sen hauskempaa?  

 Pilvi näppäili ovisummeriin Alyssan antaman numerokoodin ja kuuli, kuinka hissin ovi aukesi.  

 Oikeaan rappukäytävään saavuttuaan Pilvi jäi seisomaan käytävään odottaen, että joku laskisi hänet sisään. Pian hän kuitenkin kuuli askelia takanaan...  

 "Hei, olette ilmeisesti Pilvi Merelä?" nainen kysyi Pilviltä ystävällisellä äänellä saaden vastaukseksi myöntävän nyökkäyksen ja kauniin hymyn. "Hieno juttu, käykää toki sisään."  

 Siinä samassa Pilvin epäilykset heräsivät - eikö Alyssa ollut kutsunut hänet viettämään iltaa kahden kesken? Tunsiko hän tätä naista entuudestaan? 

 Siinä samassa Pilvi tunsi kihelmöintiä kehossaan, ja ilmestyi jonkinlaiseen kylmänkosteaan, pimeään huoneeseen - jossa oli myös Alyssa. Mikä typerä pila tämä oli? Miten hänet siirrettiin tähän huoneeseen ilman ovenavauksia? Nainen oli jotain yliluonnollista, nyt he olivat molemmat siitä aivan täysin varmoja.

 "Pilvi...." Alyssa sanoi surun murtamalla äänellä. "Anna anteeksi, en voinut muuta." hän jatkoi ja tunsi puhkeavansa pian kyyneliin. "Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mikä tuo nainen on."  

 "Minut.. taidettiin... teleportata tähän huoneeseen?" Pilvi kysyi puoliksi omissa mietteissään ja nosti sitten katseensa kohti Alyssan silmiä. "Kauanko olet ollut täällä?"
"En tiedä, ajantajuni on kadonnut. Päiviä? Viikkoja?" hän vastasi saaden Pilvin haukkomaan henkeään. "Mitä meille nyt tapahtuu?" 

 Muutaman tunnin kuluttua naiset olivat keskustelleet ja spekuloineet aihetta tauotta, ja tunsivat ettei sammuminen olisi kaukana - Alyssa ei ollut nukkunut kunnolla koko vankiaikanaan. Pian kuitenkin myös Pilvi tunsi, että hänen tajuntansa alkoi hämärtyä.  

 Hän kaatui lattialle ja alkoi hengittää raskaasti ja melko pinnallisesti - hän taisi olla unessa. Stressaantunut ja peloissaan oleva Alyssa ei saanut unta, eikä kostea, homeinen sänky houkutellut häntä nukkumaan. Hän päättikin odottaa samanlaista, autuasta tajuttomuuden tilaa kuin Pilvi. Tulisipa se pian.  

 Koko Bridgeport uinui - vain komeissa pilvenpiirtäjissä oli yölliset, hienot valot. Onnellinen kaupunki ei tiennyt, mitä sen laitakaupungissa tapahtui tälläkin hetkellä...  

Nainen saapui huoneeseen jonkin ajan kuluttua ja seisahti kaltereiden toiselle puolelle. "Minulla on sinulle hieman kerrottavaa." hän sanoi Pilville. "Olen.. doori. En ole tavallinen, en haltija, en vampyyri. Olemme vampyyrien vihollisia, verivihollisia. Välillämme on käyty useita taisteluja - viimeisin 1569, melko vähän aikaa sitten." Tämän kuultuaan Pilvi alkoi selvittää ajatuksiaan - doori? Kuulostipa sana tutulta...
"Kaupunki on alkanut saada vihiä siitä, että täällä majailee muutama doori, vampyyrien rinnalla. Olemme koittaneet elää sulassa sovussa, mutta vampyyrien tappaessa yhden doorilapsen emme enää halunneet yrittää rauhallista yhteiseloa rinnakkain. Olemme verivihollisia. Ja sinä, Pilvi, olet... lapseni. Olet puoliksi doori, rakkaani."

"Sain sinut 19 vuotta sitten. En tiedä, miten se oli mahdollista, että sinusta tuli niin hento, heikko. Sinusta ei syntynyt dooria, sinulle ei tullut sinisiä hiuksia. Sinussa ei ollut mitään muuta sinistä kuin silmäsi, ne ovat minun perujani. Sinun ollessasi muutaman kuukauden ikäinen en enää kestänyt dooriyhteisön pilkkaa siitä, kuinka minun lapseni oli heikoin, epänormaalein. Niinpä hylkäsin sinut, vein kauas pois, normaaliin maailmaan doorien kauniista tarumaasta. Hylkäsin sinut, oman lapseni." nainen jatkoi, muttei osoittanut herkistymisen merkkejä.
"Miesystäväsi veli tappoi muutama kuukausi sitten erään lapsen kaupungin laitamilla. Hänestä on tullut verenhimoinen murhaaja, ei kykene hillitsemään verenhimoaan. Muutama viikko sitten meidän oli pakko tappaa hänet - suojellaksemme suurta salaisuuttamme. Nyt sinäkin olet osa sitä salaisuutta." hän jatkoi ja kohdisti sitten katseensa Pilviin. "Luotan sinuun, lapseni. Luotan siihen, ettei levitä tätä tietoa eteenpäin, siihen että haluat säilyttää kumppanisi salaisuuden. Kyllä, hänkin on ollut vampyyri, mutta luopui kuolemattomuudesta hieman ennen kuin tapasi sinut. Luotin siihen, että se, että sinussa virtaa myös pisara doorien verta riittäisi siihen, että olisit vaistonnut sen miehen tekevän sinulle pahaa. Hän ei ole sinulle oikea valinta. Hän on ollut vampyyri, verivihollisemme." hän sanoi vakavana. 

Pilvin sisällä kehittyi hetkessä monia tunteita, lähinnä negatiivisia - vihaa, häpeää, raivoa. "Olet.. äitini..." hän sai sanottua suustaan ja puri sitten huultaan ja tunsi samalla, kuinka hänen suuhunsa valui verta liian voimakkaan puraisun seurauksena. "Vaikka oletkin äitini, et voi viedä Rileytä minulta. Et voi." 

Muutaman päivän kuluttua Alyssa heräsi - tai herätettiin - kummallisesta koomatilasta ja hän pystyi jälleen kommunikoimaan Pilvin kanssa. Tarkoitus oli luultavasti ollut salata Alyssalta Pilvin äskettäin kuulema tarina omasta menneisyydestään. "Alyssa..." Pilvi sanoi saaden naisen kurkottamaan tämän suuta kohti. "Ikkuna on auki. Sängyn edessä olevan ikkunan lukko on auki. Meidän täytyy paeta sieltä mahdollisimman pian, ehkä jo ensiyönä." hän jatkoi saaden Alyssan surullisille kasvoille hieman toivoa. "Aivan mahtavaa." 

Sinä iltana uni tuli hieman helpommin kuin muina iltoina - ennen lattialla nukkunut Pilvi pääsi nimittäin nukkumaan sänkyyn, kyllä sekin vetoisen lattian voitti. 

Alyssa olisi tällä hetkellä antanut saadakseen nukkua homeisella, kostealla sängyllä kovan ja vetoisen lattian sijaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut Pilvin nukkuessa sängyllä, joten hän yritti kaikin keinoin saada nukuttua edes muutaman tunnin. 

Kylmänkoleaan aamuun herätessään Pilvin valtasi epätoivo, ja hän heittäytyi kyynelehtivänä Alyssan kaulaan halaten tätä. "Olen niin.. epätoivoinen. Tiedän, että Riley on nyt todella huolissaan minusta." hän sanoi ja siinä samassa hänen äänensä murtui ja hän antoi kyyneltensä valua poskeaan pitkin. 

Nainen tunsi pohjatonta vihaa Rileytä, entistä vampyyriä, kohtaan. Kun Riley oli ollut nuori vampyyri, vasta teini, hän oli surmannut naisen parhaan ystävän, tosin vahingossa. Vahinko ei kuitenkaan helpottanut hänen oloaan - pahensi vain. Tuo kylmäverinen tappaja olisi saatava hoideltua seuraavaksi. Niinpä nainen kaivoi taskustaan puhelimen ja soitti numerotiedusteluun... 

Puolen tunnin kuluttua Riley saapui kerrostalon aulaan hymyssä suin. Hän oli kyennyt hetkeksi unohtamaan Pilvin katoamisen ja luotti nyt poliiseihin täysin siemauksin. Kyllä hänen rakkaansa vielä löytyisi, aivan varmasti. 

Kuullessaan (ja aistiessaan) Rileyn saapuessa rappykäytävään hänen nenänsä nyrpistyi - heikko vampyyrin haju. Entisen vampyyrin, kaikista pahimman uhan. Hän tiesi satuolentojen olemassaolosta, muttei enää ollut sellainen itse - hän saattaisi saada päähänsä kertoa tarinaa eteenpäin saaden muutkin huomaamaan yliluonnollisten olentojen olemassaolon. 

Tullessaan rappukäytävään Riley huomasi siinä samassa, että hänen aistinsa sumenivat. Kun kaikki oli taas selvää, hän huomasi olevansa kosteassa, kylmässä huoneessa. "RILEY!" Pilvi huusi ja syöksyi halaamaan miesystäväänsä hartaasti ja suuteli tätä.
Pian nainen rykäisi ja sanoi kylmällä äänellä: "Riley, minulle on annettu tehtäväkseni tuhota sinut, uhkana yliluonnolliselle salaisuudelle." 

Sanat jäivät kaikumaan Pilvin päähän. "Tuhota. Hänet." hän toisteli päässään ja alkoi itkeä holtittomasti, huutaen. "EI! EI!" 

Uutisesta järkyttynyt Riley otti hellästi kiinni Pilvin kasvoista ja katsoi tätä suoraan silmiin, surullinen ja epätietoinen ilme kasvoillaan. "Rakas, olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Jos tämä tosiaan on lopullinen eromme, älä sure liikaa." hän sanoi ja nielaisi kuuluvasti, itkua pidättäen. "Rakastan sinua aina, ja kohtaamme vielä joskus. Sinnittele vielä muutama vuosikymmen ja tule sitten luokseni." hän sanoi ja kuivasi Pilvin kyyneleet kädenselkämyksellään. "Rakastan sinua."  

Nainen katsoi parin jäähyväisiä vahingoniloinen ilme kasvoillaan - pian yksi tappaja saataisiin pois päiviltä. 

Alyssa ei tahtonut sanoa mitään, hän ei uskaltanut luoda silmäystäkään veljeensä päin. Viimeistä silmäystä. Hän tyytyi kyynelehtimään homeisella ja ruosteisella sängyllä - hän ei juuri nyt haluaisi menettää itsehillintäänsä ja lyyhistyä lattialle itkemään ja anomaan armoa veljelleen. He olivat olleet kuin paita ja peppu lapsesta lähtien - he olivat jakaneet kaiken, jutelleet ja nauraneet. Pian kaikki olisi vain muisto. 

"Rakas." Riley sanoi pidätellen itkua. "Minulla on sinulle vielä viimeinen yllätys." hän jatkoi eikä enää voinut vastustaa kyynelten tuloa. Hän polvistui.. 

... ja otti taskustaan samettisen rasian. "Toivoin, että tämä kosinta olisi tapahtunut hieman mukavammissa olosuhteissa. Olisin halunnut viettää kanssasi ikimuistoiset häät meren rannalla auringon laskiessa onnellisena meren taa. Olisin halunnut saada sinut sillä tavalla omakseni. Tämäkin tosin käy." hän sanoi samalla kuin Pilvi alkoi näyttää huonovointiselta. Hän huusi, kiljui, itki - osin onnesta, suurelta osin pelosta ja järkytyksestä. "Kk-k-yll." hän onnistui sanomaan hyperventilaatiokohtauksensa alta, ja antoi rakkaan miehensä laittaa äitinsä perintösormuksen omaan sormeensa. "Et-et saa m-mennä n-n-näi-n.." hän sanoi haparoivalla, värisevällä äänellä ja puhkesi jälleen lohduttomiin kyyneliin. 

Sen jälkeen Riley kannatteli vaimoaan ja yritti pitää tätä pystyssä suudellakseen häntä - viimeistä kertaa. "Olet vahva, kestät kyllä. Älä tee mitään odottamatonta." hän kuiskasi Pilvin korvaan saaden tämän itkemään hysteerisesti. "EIEIE-EEI! ET KUOLE VIEL-Ä!" hän sanoi ja tunsi sitten silmissä sumenevan - tällä kertaa liiasta järkytyksestä. Ei luinen nainen voinut kehdata sumentaa hänen tajuntaansa tällaisella hetkellä. 

"Herkkää, hyvin herkkää." nainen irvisteli ja tarttui Rileytä kiinni käsivarresta. 

"Lähdetään."
Riley ei katsonut enää taakseen, hän ei halunnut nähdä surevaa vaimoaan. Ei enää nyt, hän oli jo jättänyt jäähyväiset Pilville, katsonut tätä viimeisen kerran.

Kaltereiden ja oven mentyä kiinni Pilvin pää ei enää kestänyt - hän tuupertui maahan ja kolautti päänsä kovaan lattiaan. Hänen aivonsa eivät kyenneet kestämään kaikkea, mitä hän oli viimeisen vartin aikana kokenut.  

Samassa Alyssa avasi auki jääneen ikkunan ja kapusi kerroksen ohuelle reunukselle. 

"Ei enää tuskaa. Pääsen heti veljeni luo, minun ei enää tarvitse kärsiä." Alyssa mietti hymyissä suin, ja astui askeleen lähemmäs reunaa.

Hän katsoi alleen, muttei tuntenut korkeanpaikan kammoa. Pian hän luovuttaisi, päästäisi irti tästä julmasta, yliluonnollisten voimien riivaamasta maailmasta.

Tajuntansa palattua Pilvi huomasi, että huone oli tyhjä ja ikkuna oli auki. Hän kapusi ikkunasta ulos ja odotti sopivaa hetkeä iskeä Alyssan käteen kiinni...

"ÄLÄ! ÄLÄ! Säästä itsesi. Ole kiltti. Minun vuokseni." Pilvi sanoi järkyttyneenä - hän oli tänään kokenut jo aivan liian paljon pahuutta.

"Pilvi, et tunne minua. Riley oli ainoa syyni pysyä hengissä - minulla ei ole ketään muuta. Olen riidoissa vanhempieni kanssa, samoin toisen veljeni, josta en ole edes kuullut mitään moneen vuoteen. Olimme Rileyn kanssa tärkeitä toisillemme." Alyssa sanoi katse suunnattuna tyhjyyteen. "En halua enää olla täällä."

"Tule. Ole kiltti ja tule." Pilvi sanoi ja tarttui hellästi kiinni Alyssan kädestä kaataen tämän avonaisesta ikkunasta takaisin sisälle...

Pian molemmat naiset halasivat toisiaan ja itkivät yhtä aikaa. Heistä molemmista tuntui pahalta - aivan kamalalta.

Pian kalterit alkoivat kolista ja nainen saapui sisään.

"M-mm-m-itä on t-t-tapahtu-nut?"

---

....

...

---

.

"Voitte lähteä kotiin." nainen sanoi ja Alyssa ja Pilvi katsoivat toisiinsa huolissaan ja peloissaan. Pilailiko nainen? Missä Riley oli?

---

Kotona Morgan oli pakahtua huolesta - missä hänen poikansa ja tämän naisystävä oli? Oliko heille sattunut jotain?

Pian Vallun puhelin soi - soittaja oli Pilvi.
"Olemm... Olen tulossa kotiin." hän sanoi itkuisena ja löi luurin kiinni. "Pilvi soitti." Vallu sanoi Morganille ja sai tämän onnelliseksi, suorastaan itkemään ilosta. "Tiesinhän minä, että he tulevat kunnossa kotiin.

Saapuessaan Austeneiden pihalle Pilvi lyyhistyi maahan ja alkoi kyynelehtiä - hänellä ei ollut enää mitään jäljellä.

---

Miten elämä Austeneilla jatkuu? Selviytyykö Pilvi surutyöstä, muistaako hän Rileyn viimeiset sanat? Se seuraavassa osassa (: Ottaisin kommentteja vastaan enemmän kuin mielelläni!

P.s. Ensi osassa vihdoin tapahtuu.

---

Eräänä aamuna Rileyn tuli aika kasvaa ulos teini-iästä ja kohdata aikuisuuden haasteet! Koko Austeneiden perhe kokoontui talon ruokailutilaan juhlimaan 8. sukupolven esikoisen syntymäpäivää, ja sekä Lyydialla että Morganilla silmänurkkakin taisi kostua - Riley oli jo niin iso poika.

Riley nuorena aikuisena. Hän sai uudeksi ja viimeiseksi piirteekseen piirteen kurinalainen.  

Seuraavana päivänä tapahtui jotain, mitä kaikki olivat jo osanneet odottaa muutamia päiviä nähtyään, että Lyydian vointi oli huononemaan päin. Lyydian tuli aika siirtyä tuonpuoleiseen. Kauniita unia (:  

Riley halusi heti päästä kokemaan kaikki aikuisuuden ilot, ja lähti taksilla kohti Bridgeportin kuuminta menomestaa, Massimestaa. "Hyvää iltaa. Riley Austen." Riley esitteli itsensä nyrpeän näköiselle portsarille, joka päästi miehen vastahakoisesti sisään tämän muutaman, säälittävän yrityksen jälkeen.

Hissikuilun aulassa Rileyn silmiin osui paljastavaan mekkoon pukeutunut, kaunis nuori nainen, joka vilkuili Rileytä taukoamatta. Mies päätti hetken epäröityään rohkaistua ja lähti kävelemään tätä kohti. "Iltaa." Riley sanoi kohteliaasti ja suuteli naisen kättä niinkuin elokuvissa saaden naisen kikattamaan hillittömästi. "Hei vaan sullekin, leffasankari, olen Sarah. Uusi kaupunkilainen." nainen esitteli itsensä naurun saattelemana ja kohdisti sitten katseensa Rileyn silmiin. "Miksi sun silmät hehkuu?" hän kysyi hymy hyytyen. "Heh-heh.. se johtuu näistä aulan tekovaloista. Tiedäthän, ei ikkunoita. Nyt täytyykin mennä, jutellaan joskus toiste!" hän sanoi hermostuneesti ja lähti turhankin nopeasti hissiin. 

"Ahh, miten rauhoittavia nämä mansikkakuplat ovatkaan.." Riley ajatteli puhallellessaan mansikkakuplia yökerhon kuplalaitteella. Hän veti henkeensä hieman tunkkaista ilmaa, otti putken suuhunsa, imaisi ja puhalteli suustaan kuplia hyvää vauhtia. 

Sinä iltana tuli Tylerinkin aika kasvaa aikuiseksi ja unohtaa teini-iän lukuisat ongelmat. Hän sai uudeksi piirteekseen piirteen kunnianhimoinen. Kumpi on kumpi?

Tyler oli muutaman viikon ajan haistanut kokoajan epämiellyttävää, vierasta hajua kaupungissa vieraillessaan, ja nyt haju oli levinnyt heidän kotiinsakin. Alyssa ei haistanut mitään, eivät myöskään Morgan eikä Vallu, joten haju kävi vain vampyyreiden nenään. Mitä kaupungissa oli tekeillä, oliko sinne muuttanut vampyyrien vihollisia? Tyler halusi joka tapauksessa paeta epämiellyttävää, pistävää tuoksua, ja muuttikin heti kasvettuaan kaupungin laitamille siinä toivossa, että haju ei ulottuisi sinne saakka. 

"Tiedät, että olet... kuolematon. Sinussa ei kierrä veri, ja sydämesi pysyy vaiti. Jos joskus haluat kokea sen tunteen.. kun.. kohiseva veri lähtee uudestaan kiertämään suonistossasi, annan sinulle tämän aineen." Morgan sanoi Rileylle vakava ilme kasvoillaan. 

"Kiitos, äiti. En kuitenkaan usko, että tulen tarvitsemaan tuota ainetta. Olen varsin tyytyväinen kuolemattoman elämään." Riley sanoi ja sai Morganinkin rauhoittumaan. "Aine on hyvä olla sinulla aina mukana, kaiken varalta. Kaikki kuolemattomat eivät ole maailman ystävällisintä porukkaa..." hän sanoi vihjaavasti ja jätti sitten poikansa shakkihuoneeseen jatkamaan peliä, jonka Morgan oli keskeyttänyt. 

Aika kului, ja myös Alyssan oli aika lentää seuraaan ikävaiheeseen!

Täydellinen kopio Lyydiasta! Alyssa sai uudeksi piirteekseen piirteen piirteen paha.

Alyssa lähti aloittamaan omaa elämäänsä kaupungin vilinässä, pienessä kerrostaloyksiössä. Hei hei, Alyssa! 

 "Poikani.. nyt kun olet perijä... miltä nyt tuntuu?" Vallu kysyi naama virneessä, kun he seuraavana iltana istuivat takkatulen ääressä. "Ihan mainiolta." Riley vastasi nostamatta kuitenkaan katsettaan sanomalehdestä. "Katselen tässä, mikä on tämän illan suosituin yökerho. Taidan vaihtaa viihteelle." hän sanoi ja lähti samoin tein soittamaan itselleen taksia.  

Baariin saavuttuaan Riley meni vastaavan mehumestarin juttusille. "Voisinko tuurata sinua tämän illan? Haluaisin harjoitella drinkkien tekoa." hän sanoi, ja hänen vampyyrimainen, heleä ja vastustamaton äänensä teki kepposet mehumestarille. "Kyllä, tietenkin." tämä vastasi ja lähti sitten tanssimaan tanssilattialle.

Kotiin tullessaan Riley mietti, että haluaisi vihdoin aloittaa täysin normaalin elämän. Hän ei halunnut enää piilotella sisätiloissa auringonpaisteella eikä juoda verta. Hän halusi olla aivan normaali nuori mies - ilman sementinkovaa ihoa, ilman hohtavia silmiä, ilman jatkuvaa tappamisen himoa.

 Riley siirtyi sisätiloihin, otti Morganin antaman pullon taskustaan ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla kulauksella päättäen samalla vampyyrin päivänsä.

Muutaman minuutin kuluttua hän muuttui normaaliksi nuoreksi mieheksi. Hänen sydämensä pumppasi verta, hänen ihonsa oli pehmeä. Muutos toki tuntui aluksi hieman epämiellyttävä, mutta Riley halusi liikkua kaupungilla myös päiväsaikaan ja pitää mahdollisen tulevan kumppaninsa hengissä...

 Seuraavana aamuna Riley lähti kaupungintalolle työnhakuun - hän halusi aloittaa normaalin elämänsä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti.

Kolmen tunnin työhaastattelun jälkeen paikka oli Rileyn, ja tämä lähti astelemaan iloisesti kohti kotia. Kaupungintalon raappusilla hänen puhelimensa soi.
"Hei, täällä on Naira Glebír, ammattivalokuvaaja ja valokuvausfirma Pixpoxin toimitusjohtaja. Olemme kuulleet, että valokuvaustaitonne on huippuluokkaa." nainen sanoi puhelimeen ja yskäisi. "Eräs valokuvaajamme kuoli vakavaan sairauteen muutama kuukausi sitten, ja nyt etsimme hänen tilalleen uutta huippukuvaajaa. Oletko mahdollisesti kiinnostunut paikasta?" hän kysyi ja sai Rileyn hämilleen. Riley köhi hetken ja oli miltei tukehtumaisillaan, kunnes sai koottua itsensä. "Kiitoksia huomiostanne, olen erittäin otettu tästä mahdollisuudesta. Käyn päivätöissä, joten minkälainen aikataulu hommalla on?" hän kysyi virallisella äänellä. "Työtä on pääasiassa iltaisin ja viikonloppuisin." nainen sanoi, ja Riley otti paikan vastaan hymy huulillaan. 

Naira Glebír oli sanonut, että Rileytä täytyisi ensin testata, soveltuuko hän uuteen ammattiinsa. Tänään kello 19 paikalle saapuisikin huippumalli, Pilvi Merelä! Kuultuaan tämän Rileytä alkoi hermostuttaa toden teolla - hän haki kameransa, puhdisti linssin 25 kertaa ja lähti sitten valmistelemaan studioa yläkertaan.

Kellon lyötyä 19.04 Pilvi Merelä saapui Austeneiden talon edustalle, jossa Riley oli odotellut jo tunnin kävellen hermostuneena edestakaisin. "Hei, olen Pilvi Merelä, sano vain Pilviksi. Meidän pitäisi kai ottaa muutama kuva?" hän esitteli itsensä ja kätteli naisen kauneudesta häkeltynyttä Rileytä. "Tosiaan, kyllä. Studio on yläkerrassa." mies sanoi ja lähti johdattamaan naista yläkertaan.

Riley meni yläkertaan ja Pilvi lähti vessaan laittamaan hiuksensa ja vaihtamaan vaatteensa. Riley hämmentyi, kun kun Meri kymmenen minuutin kuluttua saapui paikalle - alusvaatteisillaan. Nähdessään Rileyn hämmentyneen ilmeen Pilvi naurahti ja sanoi: "Tosiaan, nämä ovat alusvaatekuvaukset." kääntäen sitten kasvonsa leveään, vahingoniloiseen hymyyn ja saaden Rileyn kasvot punoittamaan yhä enemmän. "Selvä juttu, eiköhän aloitella."
Riley otti kuvat puolessa tunnissa, ja yritti koko ajan käyttäytyä mahdollisimman ammattimaisesti ja itsevarmasti. Niin ammattimaisesti ja itsevarmasti kuin kauniin, alusvaatteillaan olevan huippumallin seurassa pystyi. 

"Olet kaunein ikinä näkemäni malli. Ja ammattitaitoisin!" Riley sanoi Pilville kuvausten päätyttyä saaden tämän hymyilemään leveästi. 

"Kiitos, Riley." hän sanoi ja nosti sitten katseensa miehen silmiin. "Olit parempi kuin useat ammattikuvaajat. Ihan totta." hän jatkoi saaden Rileyn kasvoille tyytyväisen ilmeen. 

 "Kiitos tästä kuvauksesta, mulla oli itse asiassa pitkästä aikaa hauskaa töissä. Olit ihan mahtava kuvaaja, ihan ammattilainen." Pilvi sanoi ja halasi sitten Rileytä ystävällisesti. Riley hämmentyi, mutta painoi sitten kätensä tämän paljaalle selälle saaden naisen huokaisemaan. 

"Tavataanhan me vielä joskus?" Pilvi kysyi, ja hänen iloiset kasvonsa muuttuivat yhtäkkiä hieman surullisiksi. "Mulla oli tosi hauskaa."
"Tavataan, jos haluat." Riley sanoi ja ojensi naiselle pienen lapun, johon oli kirjoittanut puhelinnumeronsa kaiken varalta. "Voit soittaa milloin tahansa." 

Naisen lähdettyä Riley meni juoksemaan juoksumatolle ja päästi samalla ajatuksensa lentelemään. Ajatella, hän oli tänään valokuvannut huippumallia alusvaatteisillaan. Ja vieläpä onnistuneesti! 

Kuntoiltuaan Riley lähti yökerhoon rentoutumaan. Paikalle oli sattunut myös Tyler ja viiden tähden huippujulkkis, Lulu! 

 Riley syöksyi heti pyytämään nimikirjoitusta, ja onnistuikin hyvällä menestyksellä.  

 "Käytkö täällä useinkin, kun en oo ikinä nähny sua?" Lulu huusi musiikin jumputtaessa taustalla. "Täytin vasta 18, joten tämä on ensimmäinen kerta täällä Ryminässä." Riley vastasi Lulun kiskaistessa tämän tanssilattialle.

Riley ja Lulu viettivät hauskan illan tanssien ja drinkkejä juoden, ja jatkoivat yhdessä juhlimista pikkutunneille saakka. Koska Lulu oli huippujulkkis, kärkkyivät paparazzit tanssilattian reunoilla kuvaten ja kirjoittaen muistiin joka sanan, mitä nainen sanoi. "Eikö toi julkkiksen elämä ole rankkaa?" Riley huusi paukkeen lomassa. "On, tosi." Lulu huusi takaisin, mutta hänen iloinen ilmeensä ei kaikonnut mihinkään, vaan he jatkoivat tanssimista aina aamuneljään saakka.

 Seuraavana iltana tuli Morganin aika kasvaa vanhukseksi! Hänestä tuli kaunis vanhus, aivan itsensä näköinen.  

Viikon kuluttua Rileyn puhelin soi.
"Riley Austen."
"Moi, täällä on Pilvi Merelä. Muistat varmaan?" tuttu ääni vastasi.
"Muistan, tosiaan." Riley vastasi ja tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi takoa hullua vauhtia. "Mukava kuulla susta taas!"
He juttelivat monta tuntia, ja puhelu keskeytyi vasta siihen, kun Pilvin oli lähdettävä kuvauksiin meren rannalle. "Soitellaan mahdollisimman pian." hän sanoi puhelimeen ja laittoi luurin kiinni. 

Kuukausi kului, ja Pilvi soitteli Rileyn kanssa miltei päivittäin. Heistä olikin muodostunut todella hyvät ja läheiset ystävät, ja he tapailivat toisiaan milloin kahviloissa ja milloin Austeneilla jutellen ja nauraen toistensa jutuille. Eräänä maanantai-iltapäivänä taksi kaartoi Austeneiden pihamaalle, ja Pilvi asteli pihaa kohti. 

Riley näki naisen tulon ikkunasta ja ihmetteli, miksi tämä oli tullut kylään ilmoittamatta - yleensä Pilvi ilmoitti tulostaan hyvissä ajoin. Riley meni pihalle, ja vuolaasti kyynelehtivä Pilvi kaatui hänen syliinsä. "Hei, ihan rauhassa, ei mitään hätää. Pilvi, mitä on tapahtunut?" Riley kysyi rauhoittavalla mutta huolestuneella äänellä.
"Mun... poikaystävä... hakkasi mut. Mun on pakko päästä sieltä pois, ihan pakko. En kestä enää. Voinko muuttaa teille ihan väliaikaisesti? Mulla ei ole muuta paikkaa minne mennä, enkä voi palata enää sen hirviön luo." Pilvi sanoi ja puhkesi jälleen itkuun. 

"Oletko kunnossa? Siis fyysisesti?" Riley kysyi, ja tunsi suurta raivoa parhaan ystävänsä poikaystävää kohtaan.
"Nenään sattuu kamalasti." Pilvi sanoi ja pyyhki sitten kyyneleensä kädenselkämyksellään.
"Mun isä on lääkäri, se voi tarkistaa onko sun nenä murtunut." Riley sanoi herttaisella, rauhoittavalla äänellä ja hymyili Pilville. "Kaikki kyllä kääntyy vielä parhain päin." 

"Voit kyllä muuttaa meille, ei sua voi enää sinne päästää. Mun täytyy vaan vähän siivota vierashuonetta, mene sä vaikka syömään sillä aikaa. Äiti kokkasi juuri. Ja pyydän Vallua katsomaan sun nenää." Riley sano myötätuntoa äänessään, ja kiiteltyään ystäväänsä vuolaasti Pilvi lähti syömään Morganin kokkaamaa, suussasulavaa juustopastaa. 

Siivottuaan vierashuoneen Riley lähti Pilvin vanhaan kotiin hakemaan tämän tavaroita, sillä ei uskaltanut päästää naista poikaystävänsä luo. Käytyään siellä hän kantoi laukut vierashuoneen ovelle. 

Riley oli myös kantanut oman tietokoneensa vierashuoneen työpöydälle, samoin teekannun ja muutaman mukin. 

Kaikkien lähdettyä töihin järkyttynyt Pilvi uskaltautui ensi kertaa tutkimaan vierashuonetta. Se oli siivottu viimeisen päälle - joka nurkka oli tomutettu, imuroitu ja puunattu. Huoneessa tuoksui maali - oliko Riley viimeistellyt ikkunankarmeja tai sängyn reunoja? Pilvi istuutui sängylle ja tunsi, kuin suorastaan upposi sen sisään - hän ei ollut ikinä istahtanut niin pehmeälle sängylle. Hän rentoutti jalkansa ja päästi ne heilumaan vapaina ilmassa, koskematta puiseen parkettiin. Hän jäi kuulostelemaan ääniä - talossa oli hiirenhiljaista. Vain heleä lintujen laulu kantautui naisen korviin, samoin hiljainen joen kohina. Rauhoittava tunne valtasi hänet.

Saatuaan sykkeensä tasaantumaan hän nousi sängyltä ylös, suoristi peittoon jääneen painautuman ja käveli ikkunan eteen. Hän katsoi ikkunasta ulos ja ihaili upeita maisemia - kyllä tämä ankessa ja pimeässä kerrostalossa asumisen voitti. Puissa oli kauniit, vihreät lehdet ja perhoset lentelivät auringon säteissä. 

Pilvi oli jo lähes kokonaan rauhoittunut hiljaisuuden ja kauniin huoneen ansiosta, ja avasi uutuuttaan hohtavan tietokoneen näytön. Ruudulle ilmestyi viesti: "Tervetuloa uuteen kotiisi, Pilvi. Toivottavasti ikkunan karmit ovat nyt siistit, samoin sänkysi puuosat. Ovatko sängyllä olevat tyynyt mieleiset? Valitsin ne itse. Ne voi vaihtaakin. Rauhoittele itseäsi, tulemme kaikki kotiin kuudelta. Voit vaikka ottaa päiväunet. Jääkaapissa on lettuja, tein ne eilen. En takaa miltä ne maistuvat.

Terveisin,
Riley"  

Lukiessaan Rileyn jättämää viestiä Pilvi tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen niin huolehtivaisen ja kiltin ystävän? Hän pyyhki kostuneet silmänsä paitansa reunaan ja sulki tietokoneen.

Vaikka Pilvi oli asunut Austeneilla vasta muutaman tunnin, tunsi hän itsensä jo nyt täysin hyödyttömäksi taakaksi, suorastaan siivelläeläjäksi. Hyväksikäyttikö hän Austeneiden kilttiä perhettä, tai pelkästään kilttiäkin kiltempää Rileytä? Voisihan hän palata vanhaankin kotiinsa. Miksei hänen poikaystävänsä ollut lähtenyt? Ja miksi hän ei ollut lyönyt takaisin? Nämä kysymykset pyörivät naisen päässä, kun hän avasi tukkeutunutta vessanpönttöä hiljaisuuden vallitessa. 

Illalla Rileyn tultua kotiin Pilvi juoksi portaat alas ja seisahti miehen eteen pysäyttäen tämän kädellään. "Se viesti. Se oli ihana! Tietenkin tyynyt kelpaavat! Ja kaikki kelpaa! Huone on ihana! Ja sinäkin olet ihana!" hän sanoi ja halasi parasta ystäväänsä. "Kiitos kaikesta." Hän oli näkevinään Rileyn kasvojen kääntyen ilkikuriseen hymyyn. "Hyvä, jos viihdyt. Meillä on tänään illalla kuvaukset kaupungin hienoimmassa pilvenpiirtäjässä. Lähdetään muutaman tunnin päästä." Riley jatkoi saaden Pilviin uutta intoa. "Olenkin jo odottanut uusia kuvauksia kanssasi! Vihdoin!" hän huudahti iloisena ja lähti sitten valmistautumaan kuvauksiin. 

 Taksi jätti kaksikon pilvenpiirtäjän juureen, ja he lähtivät kävelemään hissikuilua kohti. "Jännittääkö?" Pilvi kysyi Rileyltä saaden vastaukseksi leikkimielisen irvistyksen. "Jännittää, todella paljon. En osaa yhtään sanoa, miten tämänkertainen malli reagoi ympäristön ärsykkeisiin tai kamerani eri asentoihin." mies jatkoi Pilvin nauraessa vieressä. "Eihän sitä koskaan tiedä."

 Päästyään kuvauspaikalle Pilvi lähti vaihtamaan bikineitään ja Riley alkoi valmistelemaan studiota. Kun Pilvi oli valmis, hän meni porealtaan reunalle ja kasteli ensin kenkänsä tuntien, kuinka lämmin vesi pian läpäisi niiden ohuen kankaan. 

 Kuvauksista irtosi monia kymmeniä upeita kuvia, ja hienoin otos päätyikin suuren yhtiön, Simpore Oyn mainoskuvaksi. Hyvää työtä!  

 Illalla Morgan ajatteli Pilviä. Hänen kävi tyttöä sääliksi - olihan tämä joutunut kokemaan niin paljon nuoresta iästään huolimatta, hänhän oli vasta 19. Morgan olikin tyytyväinen, että hänen poikansa oli ystävystynyt Pilvin kanssa ja auttanut tätä vaikeina aikoina sekä ottanut naisen asumaan kattonsa alle. Tai heidän kattonsa. 

 Kuvausten loputtua molemmat kipusivat yläkertaan omiin huoneisiinsa. Riley ajatteli Pilviä ja Pilvi Rileytä. Riley ajatteli, miten hienosti Pilvi oli kuvauksista suoriutunut ja Pilvi mietti Rileyn herttaista luonnetta. "Voisinpa mennä Rileyn viereen nukkumaan." Pilvi ajatteli mielessään, mutta havahtui sitten - eihän se sopinut kuvaan, he olivat vain ystäviä. Eivät parhaat ystävät nuku parisängyssä.  

 Annettuaan ajatustensa lennellä muutaman tunnin, ei uni enää ottanut tullakseen. Pilvi nousi ylös, vaihtoi bikinit yllensä ja lähti uuteen poreammeeseen, jonka he olivat saaneet kuvauspalkkioksi ja asentaneet 3. kerroksen terassille.  

 Hän rentoutti mallinkroppansa ja antoi kuuman veden hyväillä itseään. Hän painoi päänsä altaan reunalle ja kuulosteli veden solinaa, joka rauhoitti häntä. Hän ummisti silmänsä ja tunsi, kuinka uni vihdoin tuli.

Kellon lyödessä 5 aamulla Rileykään ei ollut enää saanut unta, joten hänkin päätti mennä porealtaaseen rentoutumaan. Hän suorastaan pelästyi, kun näki altaassa nukkuvan Pilvin. "Mitä sä täällä teet? Vesikin on ihan kylmää, siinä on ajastin. Kauanko oot ollu täällä jo?" hän kysyi huolestuneella äänellä saaden Pilvin heräämään. "HYI!" Pilvi huudahti ja pomppasi ylös ammeesta. "Tää on ihan jääkylmää!"  

 Riley laittoi lämmityksen takaisin päälle, ja amme lämpesi muutamassa minuutissa. Aamuaurinko alkoi pian sarastaa, ja he istuivat porealtaassa hiirenhiljaa, kaukana toisistaan. "Taisin vähän torkahtaa." Pilvi sanoi lopulta rikkoen hiljaisuuden. "Ihan vähän vaan." hän jatkoi ja alkoi nauraa.
"Joo, taisit tosiaan." Riley nauroi ja alkoi roiskuttaa vettä päälleen. "Päähän tässä jäätyy, täytyy vähän lämmittää."

 "Munkin tuli vähän kylmä, saanko tulla tähän?" Pilvi kysyi, ja raahautui lähemmäs Rileytä, kunnes hänen kylkensä lopulta osui miehen kylkeen. Hän laittoi kätensä varovasti Rileyn hartioille katsoen samalla, miten mies reagoisi. "Saat." Riley vastasi lopulta, mutta Pilvi oli jo kiinni hänessä. 

 "Et tiedä, kuinka kauan oon odottanut tätä hetkeä." Pilvi sanoi intohimoisella äänellä katsoen Rileytä suoraan silmiin... 

 ... ja painoi sitten huulensa tämän huulille. Riley ei vastustellut, ei todellakaan.

Jonkin ajan kuluttua Pilvi lähti vaihtamaan arkivaatteet ylleen ja meni sitten vierashuoneeseen, siis omaan huoneeseensa. Hän katsoi kaunista huonetta ja istahti sitten tietokonetuolille antautuen sen upottavaan voimaan.

Hän oli onnensa kukkuloilla - hän oli uskaltanut vihdoin tehdä aloitteen, jota oli miettinyt jo kuukauden päivät asuessaan Austeneilla. Hän oli suudellut Rileytä. Vihdoinkin.

Vaikka Pilvi oli huippumalli ja töitä riitti joka illalle, hän halusi myös vakituisen päivätyön. Hän saikin internetissä tehtävän haastattelun välityksellä paikan elokuva-alalta, ja aloitti haaveilun elokuvatähdeksi nousemisesta. Hänellä oli siihen hyvät edellytykset, olihan hän tunnettu miltei kaikkialla kansi- ja mainoskuvien kauniina mallina.

Mallintyöt jatkuivat yhä - pääosin Rileyn kuvaamina. Pixpoxin toimitusjohtaja Naira Glebír oli enemmän kuin tyytyväinen Rileyn työskentelyyn, joten oli alkanut antaa tälle muitakin isoja keikkoja.

Riley pääsi siis kuvaamaan myös todellisia supermalleja, maailman joka kolkassa tunnettuja naisia.

"Tarvitsetteko apua, rouva Austen?" Pilvi kysyi Morganilta eräänä iltana tämän korjatessa perheen tiskikonetta äristen. "Ei kiitos, en tarvitse." hän sanoi mahdollisimman ystävällisellä äänellä saaden Pilvin lähtemään kohti yläkertaa.

"Mitä v*ttua täällä tapahtuu? Mitä sulla on päälläsi? Ja miksi täällä on näin punaista? Mitä helv.." 

... Riley sai siihen pian vastauksen.

Sinä yönä Pilvin hartainkin toive täyttyi, ja hän nukahti Rileyn viereen.

--

Kaupungin synkimmässä ja pahamaineisimmassa kolkassa, huonokuntoisessa ja räsyisessä kerrostaloasunnossa oli uusi asukas.

Luinen, pitkä nainen. Hän ei ollut normaali, Rileykin oli aistinut sen vampyyrin kyvyillään. Hän oli vampyyrien vihollinen.

---

Kuka tuo nainen on, ja mitä hän tahtoo? Miten Pilvin ja Rileyn orastava suhde etenee? Pysyykö entinen vampyyriperhe kunnossa? Seuraavaa osaa odotellessa. Muistakaahan kommentoida! (:

---

Tässä teiniksi kasvanut Alyssa. Mitkä huulet... ulkonäöltään Alyssa muistuttaa Melaniaa, Marya ja Lyydiaa, ei niinkään Morgania :D Miksi Tanyan geenien piti hävitä, miksi?

Alyssa otti teiniksi kasvamisen hyvin vastaan - hän odotti innolla tulevia suhteitaan (...) ja lukion aloittamista. Hän päätti kuitenkin vetäytyä salaattilinjalle oivaltaessaan, ettei voisi mennä lukioon lihavana! (nykyajan kauneusihanteet?)

Morganille ja Alyssalle oli alkanut kehittä rajuja riitoja, milloin mistäkin aiheesta. "Miksi käytit mun kynsilakkaa? ANNOINKO LUVAN?! Oikein! En antanut! Sun ei tarvitse yrittää olla mikään kakskymppinen enää! Oot jo vanha! VANHA!" Alyssa kiljui ja lähti omaan huoneeseensa ovet paukkuen jättäen Morganin raivosta kiehuen yläkertaan.

Riley oli todella suosittu koulussa - hänellä oli suuria ystävälaumoja, jotka kaikki halusivat kohota tämän parhaaksi ystäväksi. Silloin tällöin se tuntui jopa raskaalta - olla julkkiksen lapsi ja itsekin julkkis. Riley sai myös kuulla kuittailuja äitinsä tekemisistä, sillä kaikki tiesivät tämän olleen esimerkiksi parisuhteessa naisen, Marian, kanssa, jonka myötä myös Maria oli kohonnut julkisuuden valokeilaan. Riley ei kuitenkaan välittänyt, hän ei jaksanut välittää. Hänellä oli kyllä tarpeeksi itsetuntoa kestämään ajoittaisia ivailuja.

Rileyn vampyyrinaivot olivat ylivertaiset - hän oppi kaikki taidot käden käänteessä. Hän soitti pienoa yhden illan, ja kohosi siinä tasolle 10. (!!)

Hän oli myös innokas kitaristi, kuka arvaa millä tasolla kitara on? Oikein.

Morgan oli alkanut tuntea itsensä suorastaan ikälopuksi. Hän olisi halunnut olla ikuisesti nuori ja vastustamattoman kaunis, mutta ne ajat alkoivat olla jo takanapäin. Morgan, sinä voisit olla ikuisesti nuori ja kaunis, mutta halusit muuttua takaisin normaaliksi. Nyt hän oli vain vanha, perheellinen nainen, joka kävi töissä ja nyhjötti vapaa-ajan kotonaan. Mitä hänelle oli käynyt?

Pian koitti pelätty aika, ja Charles menehtyi vanhuuteen. Hän tunsi olonsa kevenevän, tukalan olon haihtuvan...

... ja muuttui läpikuultavaksi. Ja hymyili.

Lyydia suri miehensä kuolemaa useita kuukausia täysin murtuneena. Miksi sen oli pitänyt sattua juuri nyt, kun hänkin alkoi olla vanhuuden heikentämä. Häntä kuitenkin lohdutti ajatus, että melko pian he kohtaisivat jälleen...

Rileyllä oli kellarissa oma baaritiski, jossa hän harjoitteli drinkkien sekoittamissa - kohoten siinäkin pian mestariksi. Uskomatonta.

Surullinen Lyydia haki lohdutusta lapsenlapsensa tekemistä drinkeistä - vain hän ja Riley tiesivät tämän pienen, salaisen kellarin olemassaolosta. Se saisikin pysyä visusti salassa.

Eräänä iltana Vallun päässä pyöri monenlaisia ajatuksia. Hän kasvaisi pian vanhukseksi, ja hän halusikin käyttää uskomatonta viehätysvoimaansa vielä kerran - ehkäpä viimeisen kerran...

... ja astui sisälle Massimestaan, julkkisten ja rikkaiden yökerhoon.

"Austen. Vallu Austen." hän esitteli itsensä ja sai portsarin nyökkäämään päätään ja avaamaan portin - oli julkisuudesta jotain hyötyäkin!

Kesken juhlimisen Vallun puhelin soi. "Onko Vallu Austen puhelimessa?" heleä mutta miehekäs ääni kysyi. Olipa kaunis ääni. Suorastaan lumoava. "O-on kyllä. Missä asioissa soitatte?" Vallu kysyi, ja mies alkoi kertomaan paikkaa, johon Vallun pitäisi saapua. Hautausmaa...

Vallu otti taksin ja pyysi tätä jättämään hänet hautausmaalle. Hetken ihmeteltyään kuski avasi oven ja päästi Vallun menemään kohti hautausmaata, täydenkuun valossa...

Hän saapui salaperäisen, kivisen ja vanhan rakennuksen pihalle ja lähti kapuamaan alas rappusia.

Hän istahti pehmeälle, iankaikkisen vanhalle samettisohvalle miettien samalla, mihin puhelimessa ollut mies oli hänet ohjannut. Oliko paikka jonkinlainen vampyyrien oma tukikohta? Oliko Vallu ollut paikalla joskus ennenkin, vampyyrina... Entä miksi puhelimessa ollut mies oli kutsunut hänet tänne tyhjään kellarinomaiseen rakennukseen? Aiheuttaakseen surua? Siinä hän ainakin onnistui - Vallu kaipasi kovasti vampyyrielämäänsä. Todella, todella kovasti.

Kun Vallu aamulla saapui kotiin, huolestunut Morgan meni häntä vastaan. Missä mies oli oikein ollut? Koko yön?

Pian pihalla tapahtui taas, Vallun tuli nimittäin aika vanhentua...

... ja muuttua vanhukseksi.

"Rakastan sinua edelleen. Aivan yhtä paljon." Morgan sanoi, muttei tiennyt, oliko se täyttä totta. Suhteessa ei enään ollut alkoaikojen kipinää, eikä Vallu ollut enää hyvännäköinen, nuori vampyyri. Hän oli nyt vanha, hieman kulahtanut tavallinen vanhus.

Morgan huomasi, että Vallu suri, muttei tiennyt minkä vuoksi. Oliko hän tehnyt jotain väärää miehelleen? Vai oliko mies vain hämillään kasvustaan?

Vallu taisi vain haikailla elämäänsä vampyyrina - hän kirosi mielessään, miksi oli antanut Morganin puhua itsensä ympäri ja muuttaa takaisin normaaliksi. Miksi? Mikäli sitä ei olisi ikinä tapahtunut, Vallu olisi vieläkin nuori, komea vampyyri, jonka perään naiset kuolasivat. Ei, ne ajat olivat nyt ohi. Lopullisesti.

Perheen teinikolmikko, Riley, Tyler ja Alyssa, kävivät lukiota ja menestyivät siellä hyvin - he olivat kaikki päässeet parhaiden oppilaiden listalle.

Rileyn ja Tylerin vampyyrimieli kykeni suoriutumaan läksyistä noin kahdessa minuutissa, kun taas Alyssa tuskaili hankalien matematiikanlaskujen kanssa useita tunteja illassa. Vaikka Riley oli jo miltei valmis ja osasi kaikki laskut ulkoa, väärinpäin ja ylösalaisin, hän päätti esittää, ettei osaisi laskuja ollenkaan. "Nää on ihan kamalia!" hän tuskasteli, mutta hiljeni Alyssan mulkaistessa häntä murhaavasti. "Mulle on."

Alyssa oli alkanut arvaamaan, etteivät hänen veljensä olleet normaaleja. He olivat jotain suurta, jotain yliluonnollista. Hehkuvat silmät, miltei valkoinen iho.. jotain oli meneillään, Alyssan selän takana...

Morganilla oli melko paljon vapaapäiviä, ja hän käytti ne lukien hyviä kirjoja Alyssan huoneen riippumatossa loikoillen, alusvaatteisillaan... varo, ettei ikkunan taakse ilmesty lauma paparazzeja.

Harvinainen näky, kaikki Austenit saman pöydän ääressä! Lyydia oli kokannut aamulla vohveleita, ja kaikki kokoontuivat syömään niitä ennen töihin- ja kouluunlähtöä.

Lyydialla oli vapaapäivä, joten hän siivosi kaikki astiat, laittoi ne tiskikoneeseen ja alkoi sitten valmistaa lapsille lounasta, jota he saisivat syödä kotiin tullessaan.

Rileyn aiemmin viljelemät kasvit alkoivat pian kukoistaa ja tuottaa satoa!

Vallu oli jatkuvasti väsynyt ja apea, ja vetäytyikin sänkyyn jo alkuillasta. Muut perheenjäsenet olivatkin varmoja, että hän kärsi masennuksesta.

Läksykerho kokoontuu Austeneilla joka arkipäivä kello 14.30... paikalla kaksi ylivertaisen älykästä, komeaa vampyyriä ja yksi tavallinen tyttö. Tervetuloa!

Eräänä päivänä Morgan saapui töistä hieman... kärähtäneenä, hymy korvissa. Morgan, mitä siellä töissä mahtoi tapahtua?

Tyler oli alkanut aistimaan, että pian tapahtuisi jotakin.. jotakin suurta.

---

Mitä Tyler aistii? Miltä kaikki lapset näyttävät nuorina aikuisina? Se kaikki ensi osassa! Perijäksi valittiin Riley, joka keräsi 56% kaikista annetuista äänistä!